Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Aavikon tyttäret on Nura Farahin esikoisromaani, ja sen julkaisi Otava vuonna 2014.

Vuonna 1979 syntynyt kirjailija on muuttanut Somaliasta Suomeen 13-vuotiaana, ja ilmeisesti juuri tuo varhaisessa murrosiässä tapahtunut siirtyminen on tehnyt hänestä kykenevän ymmärtämään kahta erilaista kulttuuria. Hän on suomalainen kirjailija, joka kirjoittaa suomalaisille suomalaisen helposti ymmärtämällä tavalla, mutta hän oli Somaliasta lähtiessään jo omaksunut sikäläisen kulttuurin, ja pystyy edelleen ymmärtämään sitä oman kokemuksensa kautta aidosti. Tällaiset "kahden kulttuurin kirjailijat" ovat harvinaisia ja siksi hyvin arvokkaita minkä hyvänsä maan kulttuurille. Mutta sen lisäksi Nura Farahin kirja on pelkästään kirjallisuutenakin arvioiden esikoiskirjaksi hämmästyttävän taitavaa työtä.

Aavikon tyttäret on kirjoitettu runollisesti ja maustettu lukuisilla elävöittävillä yksityiskohdilla. Tekstin runollisuutta korostavat myös päähenkilön runot, joita nousee hänen mieleensä, ja joita hän laulaakin tarinassa. Päähenkilön, Khadijan, kehitys pikkutytöstä nuoreksi naiseksi, vanhemmanpuoleisen miehen toiseksi vaimoksi ja lopulta suuren lapsijoukon äidiksi on kerrottu hyvin realistisesti, mutta kauhistelematta. Meille oudot tavat ja ratkaisut tulevat kerronnan myötä ymmärrettäviksi, ja myös se, että muutokseen ei ole oikotietä.

Vieras kulttuuri ei lopulta ole vierasta, kun kerrotaan ihmisten mielenliikkeet käsitysten ja uskomusten pinnan alla. Erityisen hienosti tuli esiin, miten paljon islam muistuttaa kristinuskoa, ja miten molemmista voi poimia joko vahvistusta ennakkoluuloille tai lähimmäisenrakkautta ja armahtavaisuutta.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

Timo Saarron romaani Kuoleman kuukausi on julkaistu vuonna 2017 Kariston kustantamana. Sen voi luokitella dekkariksi, sillä se tarjoaa lukijalle pohdittavaksi klassisen dekkarikysymyksen, kuka on murhaaja. Sen lisäksi se on ajankuva Helsingistä marraskuussa 1917, juuri ennen sisällissodan alkamista.

Dekkarina kirja toimii oikein hyvin. Se luo arvoituksen, jota kaksi keskeistä henkilöä yrittää toisistaan riippumatta ratkaista. Lukija saa seurata molempia, joten hän tietää koko ajan hiukan enemmän kuin he voidessaan vertailla heidän havaintojaan. Juoni on taitavasti laadittu ja soljuu sujuvasti, töksähtelemättä.

Kirjan varsinainen anti on kuitenkin sen kuvauksessa ihmisistä levottoman ajan keskellä. Historiaa tunteva lukija tietää, mitä on tulossa, mutta kirjan henkilöt vain aavistelevat ja pelkäävät, ja ovat hämmentyneitä tapahtumien vyörystä. Juuri sellaista se on luultavasti tosielämässä. Johdonmukaisuus nähdään vasta myöhemmin, kun tapahtunutta tarkastellaan etäämpää.

Kirjan miljöökuvaus on todenmakuista ja henkilökuvaus myötäelävää ja ymmärtävää. Kumpikaan keskeisistä henkilöistä ei ole poliittisesti kovin kiihkeä, mutta heidän sympatiansa ovat vastakkaisilla puolilla. Silti he päätyvät yhteistyöhön ja myös osittain ymmärtämään toisiaan. Samaa aatteellista taustaa edustavat taas ajautuvat herkästi keskinäisiin kiistoihin ja leimaamaan toisiaan pettureiksi.

Kirjan mausteena ovat myös monet sympaattiset sivuhenkilöt ja pieni haikea rakkaustarina, joka ei ehkä pääty ihan onnellisesti. Siinäkin tulee esiin, miten turvaton varaton nainen on, ja miten vähäinen ero oikeastaan on maksullisena naisena toimimisen ja taloudellisen turvallisuuden takia solmitun avioliiton välillä. Se ei ole laskelmointia, vaan käytännössä varattoman naisen ainoa mahdollisuus elättää itsensä.

Timo Saarron kerronta on eleettömän toteavaa, ja juuri sellaisena hyvin vaikuttavaa. Kirjan luettuaan tuntee eläneensä marraskuun 1917 Helsingissä ja kohdanneensa siellä eletyn todellisuuden.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Dekkari dekkarina ja dekkari kirjallisuutena

Olen viime aikoina lukenut monta dekkaria, joita en ole pitänyt hyvänä kirjallisuutena. Koska olen päättänyt, että en arvostele muita kuin hyvinä pitämiäni kirjoja, en voi käsitellä niitä erikseen, mutta kerron yleiskatsauksena, miksi pidin niitä huonoina.

Ne kaikki täyttivät kelvollisen kirjallisuuden vähimmäisvaatimukset, eli olivat hyvää kieltä, ja kerronta oli sujuvaa. Niissä kuvattu päähenkilö ja hänen lähipiirinsä olivat kiinnostavia ja psykologisesti uskottavia. Joissakin, vaikkakaan ei kaikissa, myös rikosta tutkivien ihmisten työ kuvattiin asiantuntevasti tai ainakin uskottavasti. Mutta kaikissa niissä rikollisen tai rikollisten käytös oli psykologisesti niin epäuskottavaa, että se ei ollut perusteltavissa edes viittaamalla psykopatologian tuntemiin äärimmäisen poikkeaviin yksilöihin.

Tällainen dekkari täyttää tarkoituksensa dekkarina, jos lukija haluaa vain testata, miten hän onnistuu ratkaisemaan kirjailijan luoman arvoituksen. Se voi olla hyvää viihdettä, mutta se ei auta lukijaa laajentamaan maailmankuvaansa, vaan kylvää hänen mieleensä epäluuloja ja pelkoa luomalla perusteettomia uhkakuvia. Joskus harvoin tällainenkin dekkari voi kuitenkin muilla ansioillaan kohota hyväksi kirjallisuudeksi, jossa on vain tuo särö.

Dekkari voi myös olla paljon enemmän kuin hyvä dekkari, eli hyvää kirjallisuutta, joka kuvaa myös rikollista ja hänen rikostaan sellaisella tavalla, että lukijan tieto ja ymmärrys laajenee. Ja sitten on kirjallisuutta, jossa dekkarijuoni oikeastaan on vain alusta muulle kerronnalle. Sellainen voi jopa toimia dekkariviihteenä heikohkosti, mutta olla silti hyvää kirjallisuutta.