Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

torstai 23. helmikuuta 2017

Praedor-maailma

Kun luin Erkka Leppäsen novellikokoelman Kirotun maan ritari (kustantanut Vaskikirjat vuonna 2016) tiesin sen sijoittuvan Petri Hiltusen luomaan fantasiamaailmaan, mutta muuta en Jaconiasta ja praedoreista tiennytkään. Novellit toimivat kuitenkin ilman taustatietoakin. Ne ovat hyvin kirjoitettua viihdettä, joka viihteen ohella haastaa lukijaa kyseenalaistamaan ennakkoluuloja ja pohtimaan etiikan perusteita.

Petri Hiltusen sarjakuvakerrontaan perehdyin ensin kahdessa Arktisen Banaanin kustantamassa sarjakuva-albumista Anabasis 1. osa Kyyroksen sotaretki (julkaistu 2011) ja Anabasis 2. osa Tuhanten miesten marssi (julkaistu 2013). Ne perustuvat Ksenofonin noin 400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua kirjoittamaan teokseen. Hiltunen on onnistunut rakentamaan draaman kaaren hyvin, mutta samalla uskollisena alkuteoksen sisällölle ja myös sen hengelle. Sarjakuva-albumeista näkyy myös historian ja kulttuurin tuntemus, joten osasin odottaa Hiltusen luomalta fantasiamaailmalta juuri niin paljon kuin totesin siihen tutustuessani sen olevan.

Ennen Petri Hiltusen Praedor-albumeihin tutustumista luin kuitenkin Praedor-maailmaan sijoittuvan Ville Vuorelan romaanin Käärmetanssija, jonka on vuonna 2016 kustantanut Arktinen Banaani. Käärmetanssija on erittäin hyvin kirjoitettua fantasiaa, ja on luettavissa myös täysin itsenäisenä teoksena Praedor-maailmaa tuntematta, kuten Leppäsen novellitkin.

Vasta tässä vaiheessa luin Petri Hiltusen Praedor-aiheiset sarjakuva-albumit. Jalavan kustantamana on vuonna 1998 ilmestynyt Kuninkaan lapset, vuonna 2001 Kuolleen jumalan palvelija ja vuonna 2002 Koston merkki. Vuonna 2016 ilmestynyt Taivaan suuri susi on Arktisen Banaanin kustantama.

Sarjakuvasta olen pätevä arvostelemaan vain kirjallisuuteen rajautuvaa osaa, tarinaa ja sitä miten se kerrotaan (vaikka kuvat ovat toki siinäkin oleellisia). Kerrontana Kuninkaan lapset on hyvä ja Kuolleen jumalan palvelija erittäin hyvä, ja on vain lukijasta itsestään kiinni, miten syvällisiin pohdintoihin hän antaa johdattaa itsensä. Koston merkki sisältää kiinnostavia katkelmia, jotka valottavat fantasiamaailman ja sen henkilöiden kehittymistä. Taivaan suuri susi jatkaa vaikuttavalla tavalla edelliseen albumiin sisältyvää kolmen hallitsijan tarinaa.

Hiltusen sarjakuvakerronta miellyttää minua kovasti. Lajityyppiin kuuluvien kamppailujen ja verenvuodatuksen määrä toki on suuri, mutta ihmiset ovat hyvin kuvattuja persoonallisuuksia, ja tarinoissa pohditaan myös elämän peruskysymyksiä. Tulkintamahdollisuuksia lisää, että kaiken takana on fantasiamaailma, joka esittelee erilaisia ihmisyhteisöjä ja toimintamalleja. Hiltunen samanaikaisesti sekä hyödyntää lajityypin piirteitä että rikkoo niitä. Hyvät eivät ole kokonaan hyviä, pahat eivät ole kokonaan pahoja, ja veriset yhteenotot kultaa lopulta sama haikea lämpö, jonka jo Homeroksen Ilias loi sankareiden ylle.

Praedor-maailman uusin tulokas on tänä vuonna ilmestynyt Jaakko Alamikkulan romaani Koston kukkulat, kustantaja on Vaskikirjat.

Koston kukkulat on Kirotun maan ritarin ja Käärmetanssijan tavoin täysin itsenäistä kirjallisuutta, jonka voi lukea myös Praedor-maailmaa tuntematta. Se on rakenteeltaan ehjä, hyvin kirjoitettu kirja, mutta sen suurimmat ansiot ovat sen kyvyssä luodata ihmisyhteisöjen toimintaa ja yksilön tilannetta asetelmassa, jossa on jyrkkiä ennakkoluuloja ja vihaa. Vaikka teos on väljästi luokiteltavissa miekka ja magia -genreen, magiaa siinä ei esiinny juuri lainkaan, mitä nyt velhojen olemassaolo mainitaan. Taistelukuvaukset sen sijaan ovat perusteellisia ja huolellisesti rakennettuja. Lajityypin ominaispiirteet eivät kuitenkaan himmennä hyvää ihmiskuvausta ja oivaltavaa yhteisöjen toiminnan analyysia. Lajityypistä poiketen kukaan ei lopulta ole kovin sankarillinen, jokaisessa on rosoja ja puutteita. Loppu ei myöskään ole onnellinen, vaan osoittaa traagisuudessaan, miten kostonhalu ja siitä lähtevä koston kierre lopulta tuhoaa kaiken. Mutta vaikka hyvyys näyttää peittyvän pahuuden alle, se näkyy kuitenkin yksittäisten ihmisten yksittäisissä valinnoissa, eikä tunnelma ole toivoton, vaan ymmärtävä ja lempeän surumielinen.

Praedor-maailmaan kuuluu myös fantasiaroolipeli. Koska en ole itse koskaan pelannut roolipeliä, en osaa esitellä sitä, mutta minusta kokonaisuus vaikuttaa todella viehättävältä: pelaamalla voi syventää lukukokemusta, ja lukemalla voi syventää pelin tuottamia elämyksiä. Eikö juuri tällainen kokoonpano ole sitä, mitä pitäisi suosia, kun halutaan houkutella kirjojen lukemiseen myös pojat?

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Saara Henriksson: Linnunpaino

Linnunpaino on ilmestynyt vuonna 2012, kustantaja on Into.

Niin kuin Saara Henrikssonin esikoisteoksessa Moby Doll, myös Linnunpainossa kieli on kaunista, runollista ja soivaa. Tässä kirjassa keskitytään Moby Dollissa tärkeän musiikin sijasta tanssitaiteeseen, mutta teksti tuo sanojen avulla usein elävästi esiin rytmin ja liikeradat. Kielenkäyttäjänä Henriksson on suorastaan maagisen taitava.

Kirjan rakennetta voisi verrata kolmisäikeiseen palmikkoon. Yksi säikeistä kuvaa ammattitanssijan arkea ja unelmia, hänen yritystään toteuttaa toisen visioita, sopeutua osaksi ryhmää, ja kaipuutaan päästä tuottamaan myös jotain omaa. Toinen säie kuvaa rakkaussuhdetta, jossa läheisyyden kaipuu ja tarve etäisyyteen ja omaan aikaan etsivät tasapainoa sekä yksilön elämässä että parin keskinäisissä suhteissa. Kolmas säie tuo mukaan Siniparran tarinan, jonka kautta päähenkilö yrittää ymmärtää sekä itseään että rakkautensa kohdetta.

Moby Dollin tavoin myös Linnunpaino on pieni kirja suurista asioista. Henriksson tiivistää ilmaisuaan ja jättää lukijalle paljon pohdittavaa. Mikään ei ole yksinkertaista eikä myöskään ehdotonta. "On mahdollista lähteä ja tulla takaisin."

maanantai 20. helmikuuta 2017

Markus Ahonen: Meduusa, Palava sydän, Jäljet, Sydämenmurskajaiset

Markus Ahosen Isaksson-dekkarisarjan aloittaneen Meduusan julkaisi ensimmäisen kerran Book Kari vuonna 2006. Sarjan toisen osan, Palava sydän, julkaisi Myllylahti vuonna 2008. Kolmas osa, Jäljet, ilmestyi ensin vuonna 2014 e-kirjana Smashwordsilta. Nämä kaikki olen kuitenkin lukenut WSOY:n vuonna 2016 julkaisemina uudistettuina painoksina. Neljäs osa, Sydämenmurskajaiset, on WSOY:n vuonna 2016 julkaisema.

Markus Ahosen Isaksson-sarja kannattaa lukea järjestyksessä, sillä sarjan läpi kulkee kehitysjuonteita, jotka sillä tavalla hahmottuvat parhaiten.

Meduusa on taitavasti rakennettu, jännittävä ja loppuratkaisultaan yllätyksellinen dekkari. Sen suurin viehätys on kuitenkin rikosylikonstaapeli Markku Isakssonin persoonassa ja siinä humaanissa myötätunnossa, jolla hän tarkkailee sekä pikkurikollisia että vakavampiinkin rikoksiin ajautuneita ihmisiä.

Palava sydän on jäntevä ja jännittävä kirja, jonka taitavasti rakennettuun juoneen kietoutuu monia ihmiskohtaloita, ja se on ehkä näistä kirjoista kaikkein yhteiskuntakriittisin, vaikka oivaltavaa yhteiskuntakritiikkiä onkin niissä kaikissa. Markku Isakssonin persoonasta tulee yhä selvemmin esiin halu ymmärtää ja auttaa kaikkia, myös rikoksiin sortuneita.

Jäljet sisältää edeltäjiensä hyvät puolet, mutta sen nostaa uudelle tasolle aikaisempaa syvällisempi murhiin syyllistyneen ihmisen psyyken kuvaus. Isakssonin henkilökuvaan tulee entistä enemmän lämpöä, ja sekä hänen työyhteisönsä ihmissuhteita että hänen parisuhdettaan kuvataan hyvin kauniisti.

Sydämenmurskajaiset on sarjan tähän asti ehdottomasti paras kirja. Siinä kuljetetaan hyvin monimutkainen ja monitasoinen juoni loogiseen päätepisteeseen, psykologisesti uskottavien henkilökuvien taustana on eloisasti kuvattu yhteiskunta, ja kaiken ylle kehittyy lopulta lohdullinen tunne, että rakkaus voittaa vihan.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Jaakko Alamikkula: Praedor Koston kukkulat

Jaakko Alamikkulan romaani Koston kukkulat on ilmestynyt vuonna 2017, kustantaja on Vaskikirjat.

Romaani sijoittuu Petri Hiltusen luomaan Jaconiaan, Praedor-fantasiamaailmaan, mutta se on luettavissa täysin itsenäisenä teoksena. Se on rakenteeltaan ehjä, hyvin kirjoitettu kirja, mutta sen suurimmat ansiot ovat sen kyvyssä luodata ihmisyhteisöjen toimintaa ja yksilön tilannetta asetelmassa, jossa on jyrkkiä ennakkoluuloja ja vihaa.

Praedor-maailmaan sijoittuvana teos on väljästi luokiteltavissa miekka ja magia -genreen, mutta magiaa siinä ei esiinny juuri lainkaan, mitä nyt velhojen olemassaolo mainitaan. Taistelukuvaukset sen sijaan ovat perusteellisia ja huolellisesti rakennettuja. Lajityypin ominaispiirteet eivät kuitenkaan himmennä hyvää ihmiskuvausta ja oivaltavaa yhteisöjen toiminnan analyysia.

Lajityypistä poiketen kukaan ei lopulta ole kovin sankarillinen, jokaisessa on rosoja ja puutteita. Loppu ei myöskään ole onnellinen, vaan osoittaa traagisuudessaan, miten kostonhalu ja siitä lähtevä koston kierre lopulta tuhoaa kaiken. Mutta vaikka hyvyys näyttää peittyvän pahuuden alle, se näkyy kuitenkin yksittäisten ihmisten yksittäisissä valinnoissa, eikä tunnelma ole toivoton, vaan ymmärtävä ja lempeän surumielinen.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Saara Henriksson: Moby Doll

Moby Doll on Saara Henrikssonin esikoisromaani, ja se ilmestyi vuonna 2011, kustantaja on Into. Se on pieni kirja suurista asioista. Jos kirjan monet ulottuvuudet yrittäisi tiivistää perusajatukseen, se voisi olla ihmisen halu kurkottaa ihmisyytensä rajojen yli kohti yhteyttä muuhun luomakuntaan.

Kirjan kieli on hyvin runollista jopa arkisia asioita kuvatessaankin, ja ääniä kuvataan niin tarkasti, että kielen paikoitellen kuulee musiikkina. Musiikki onkin tärkeässä osassa, sillä kirjan rakennetta pitää koossa nuoren Jennyn yritys tavoittaa sävel, jonka hän mielestään on lapsena kuullut valaiden lauluna.

Tapahtumat kulkevat Helsingistä pohjoiselle merelle, kalastusalukselle ja valaanpyyntiä vastustavien aktivistien matkaan. Jylhänä myyttisenä taustana on syvyyksissä elävä valkoinen valas.

Ihmisten toimintaa motivoivat arkiset huolet, mutta myös halu löytää elämälleen merkitys. Sitä etsitään parisuhderakkaudesta, tieteellisestä tutkimuksesta, yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta tai taiteesta, niin kuin tekee Jenny, jolle tärkeää ei lopulta olekaan, löytääkö hän joskus kuulemansa ja sitten kadottamansa sävelen. Vaikka löytynyt sävel ei ole sama kuin tuo kadotettu, tärkeää on, että se tuntuu oikealta. Se on yhteys johonkin perimmäiseen.

Kirjasta jää jälkivaikutelma, että on suorastaan kokenut kylmän ja tuulisen meren ja kuullut valaiden laulun. Kirjan sulkemisen jälkeen olo on haikean levollinen, kuin hyvän musiikin kuuntelemisen jälkeen. Kirja ei kuitenkaan rajoitu tunnelmointiin, vaan johdattaa pohtimaan sekä ihmisen rajoja että hänen mahdollisuuksiaan maailmassa, jossa elämme.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Kirjablogit ja vastuu

On tavallaan myönteistä, että kritiikin kenttä on laajentunut, ja kuka hyvänsä voi perustaa kirjablogin, jossa esittää mielipiteitään lukemistaan kirjoista. Mutta jos blogi on suosittu ja laajalevikkinen, kielteinen arvostelu voi olla kirjailijan kannalta kohtalokas. Siksi kirjablogin pitäjältä toivoisikin vastuuntuntoa erityisesti silloin, jos hän pitää aiheellisena kertoa lukijoilleen, että kirja ei hänen mielestään ole hyvä.

Positiivisia arvioita voi mielestäni suoltaa halunsa mukaan, ilman sen kummempaa kykyä tehdä lukemastaan analyysia tai perustella mielipiteitään. Tunnen jopa pientä hellyyttä sellaisia bloggaajia kohtaan, jotka ovat tulvillaan ihastusta kaikesta lukemastaan. Ylenpalttinen ylistys ei vahingoita ketään, ja jos kirja ei sitten luettuna vastannutkaan bloggaajan herättämiä odotuksia, jokainen kirja on yleensä tavalla tai toisella lukemisen arvoinen, jotain siitä oppii.

Negatiivisen arvion lähettäminen julkisuuteen sen sijaan edellyttää suurta vastuuntuntoa. Kirjabloggaajan pitäisi ensinnäkin kysyä itseltään, onko jotain perusteltua syytä osoittaa kyseinen kirja huonoksi. Lisäksi bloggaajan pitäisi miettiä, onko hän pätevä esittämään perustellun kritiikin. Pätevyyden ei tarvitse olla muodollista, mutta kielteinen arvio pitäisi pystyä perustelemaan muulla tavalla kuin sillä, että "ei tykännyt".

Itse pidättäydyn kielteisten arvioiden kirjoittamisesta siksi, että minulla ei ole riittävästi aikaa todella perusteelliseen kritiikkiin. Uskon koulutukseni ja kokemukseni perusteella pystyväni melko luotettaviin arvioihin, mutta tuon melko luotettavan pohjalta uskallan kirjoittaa vain niistä kirjoista, joita pidän hyvinä. Negatiivisen kritiikin kirjoittajan tulisi olla huolellisen pohdinnan jälkeen täysin vakuuttunut kritiikkinsä oikeutuksesta.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Runouden kääntämisestä eli Runeberg ja samma på finska

Olen kasvanut kotimaisten kieliemme välimaastossa. Minusta ei koskaan tullut täysin kaksikielistä, ja ruotsinkielisessä kansakoulussa tutuksi tullut ruotsin kieli on päässyt unohtumaan sen verran, että en enää puhu sitä sujuvasti. Ruotsin kieleen liittyy kuitenkin lapsuusmuistoja ja tunnelmia, jotka ruotsinkielinen ilmaisu herkästi aktivoi.

Kieli ja kulttuuri kietoutuvat yhteen, mutta en osaa erotella, viehättääkö minua ruotsin kielessä siihen latautunut kulttuuriperintö, vai onko kysymys vain lapsuudessa syntyneistä mielleyhtymistä. Joka tapauksessa ruotsin kieleen tuntuu latautuvan sisältöjä, joita en tavoita suomen kielessä.

Eri asia on tietenkin, että runoilijan tekstiä ei oikeastaan voi kääntää niin, että koko sisältö ja merkitys säilyisivät samana. Minun ikäluokkani luki oppikoulussa J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita. En muista, oliko käytössä Paavo Cajanderin vai Otto Mannisen käännös. Molemmat ovat hyviä runoilijoita, mutta kumpikaan ei tavoita Runebergin sointuvaa tyyliä. Näytteeksi alku runosta, jonka mukaan kokoelma on nimetty:

Till flydda tider återgår
Min tanke än så gärna,
Mig vinkar från förflutna år
Så mången vänlig stjärna.
Välan, vem följer nu mitt tåg
Till Näsijärvis dunkla våg?

Mennyttä aikaa muistelen
niin mielelläni vielä;
niin moni armas tähtönen
minulle viittaa siellä.
Ken mua seuraa retkelle
nyt Näsijärven rannalle?
(suom. Paavo Cajander)

Viel' entisaikaa muistamaan
mun aina mieli halaa,
niin moni tähti tuikettaan
tutusti sieltä valaa.
Ken kera käy? Mun tuonne tie
luo tumman Näsijärven vie.
(suom. Otto Manninen)

Se mitä jään kaipaamaan suomennoksissa, on tunnelma, jonka minussa herättää ilmaisu "Näsijärvis dunkla våg". Cajander sivuuttaa sen täysin ja vie lukijan vain Näsijärven rannalle. Mannisen runoilijansielua säe on ilmeisesti koskettanut enemmän, sillä hän kuljettaa lukijan "luo tumman Näsijärven". En moiti, totean vain, että on mahdoton tavoittaa tunnelma, jonka alkuteksti luo. Ja tietenkin minun lukukokemukseni on subjektiivinen, sana dunkel herättää ehkä vain minussa aivan erityisen tunnelman, jolle tumma ei ole riittävän tarkka vastine (enkä tiedä, mikä muukaan olisi).

Omista ruotsinkielisistä runoilijoistamme minulle rakkain on Karl August Tavaststjerna. Olin lumoutunut, kun murrosikäisenä löysin hänen runonsa "Hemåt i höstregn". Tässä muutama säe alusta:

Hemåt i höstregn, hemåt i natten,
hem öfver svarta svallande vatten,
hemåt mot vinden, hemåt mot strömmen
styr jag min farkost, men såsom i drömmen,
vågorna väcka mig icke ur den.

Valter Juvan suomennos pyrkii käyttämään samaa kuvakieltä luodakseen samankaltaisen jylhän tunnelman. Lopputulos on hyvää runoutta, mutta silti (minun kokemuksenani) kovin erilainen kuin alkuteksti:

Syksyllä kotiin, syksyllä yössä,
Syksyllä vetten mustassa vyössä.
Tyrskyjä vastaan, tuulta ja lunta,
Purttani ohjin, mut uinuen unta,
Josta en herää vaaroissa tien.

Kirjallisuus ja varsinkin runous on sanamagiaa. Höstregn on sanakirjamerkitykseltään sama sana kuin syyssade, mutta ö-äänne luo aivan erilaisen tunnelman kuin yy. Ja hemåt-sanan rytminen toistuminen on oleellisen tärkeää alkutekstissä, eikä "svarta, svallande vatten" kuulosta samalta kuin "vetten mustassa vyössä". Toistan siis: käännös on ihan hyvää runoutta, mutta tunnelmaltaan eri kuin alkuteksti.

Loppupäätelmä: runoutta ei oikeastaan voi kääntää. Joten jos haluatte tutustua ruotsinkieliseen runouteen, joka on ollut kasvualustaa suomenkieliselle kulttuurille ja kirjallisuudelle, opetelkaa ihmeessä ruotsia!