Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Milja Kaunisto: Piispansormus

Piispansormus on julkaistu Gummeruksen kustantamana vuonna 2015, ja se on Olavi Maununpojasta kertovan trilogian päätösosa. Kysymyksessä on todella trilogia, eikä vain samasta henkilöstä kertova kolmen teoksen sarja, sillä osat liittyvät kiinteästi yhteen ja selittävät toisiaan, ja keskeiset merkitykset avautuvat vain kaikki osat lukemalla.

Piispansormus johdattaa perimmäisten kysymysten äärelle, sillä päähenkilöt joutuvat pohtimaan keskinäisen suhteensa ohella myös elämänsä tarkoitusta ja maailmankuvaansa.

Kirjan rakenne noudattaa kahden aiemman osan kaavaa: alussa ja lopussa on vanhan Olavi Maununpojan ajatuksia, keskellä ensin hänen rakastettunsa Miraclen vanhempiin liittyvää kerrontaa, ja sitten siirrytään Olavi Maununpojan minäkerrontaan.

Tässä kirjassa tulee entistä selvemmäksi, että Olavi Maununpoika on epäluotettava kertoja. Hän kaunistelee virheitään, syyttää erehdyksistään muita, ja projisoi omia halujaan kuvitelmiinsa Miraclen haluista, mutta yhä useammin hän pystyy myös rehellisesti tarkastelemaan itseään ja vaikuttimiaan. Hänen hallitsematonta alkoholinkäyttöään ja mustasukkaisuuskohtauksiaan tarkastellaan armottoman rehellisesti, ja niiden yhteys hänen heikkoon itsetuntoonsa tulee selkeästi esiin.

Kirjassa on viihteellis-seikkailullinen juoni ja rehevää ihmis- ja yhteisökuvausta, mutta yhä enemmän painopiste siirtyy pohdintaan Jumalan olemuksesta ja pahuuden ongelmaan. Olavi Maununpojan ajatusmaailma on ollut jyrkän dualistinen, Jumalan vastavoimana on ollut Saatana. Miracle kyseenalaistaa dualismia, vaikka mieltääkin itsensä noidaksi. Minun mielestäni kumpikin alkaa lähestyä spinozalaista ajatusta Jumalasta, joka on kaikki, ja jonka ulkopuolella ei ole mitään. Jumalan luomaa on kaikki olevainen, ja kaikki tapahtuu Jumalan tahdon mukaan.

Loppukohtaus on hyvin kaunis, itkin lukiessani sen. Se päättää kirjan tavalla, joka nostaa ihmisten toisiaan kohtaan tunteman rakkauden heijastukseksi siitä suuresta Rakkaudesta, jota Jumalan voi ajatella edustavan.

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Takakannen esittelyssä tästä Gummeruksen vuonna 2014 kustantamasta romaanista mainitaan: "Kalmantanssi jatkaa Olavi Maununpojan hurmaavan rietasta tarinaa, joka alkaa Milja Kauniston valloittavassa Synnintekijä-romaanissa."

Mietin, voisiko keksiä lausetta, joka vielä tehokkaammin torjuisi ne lukijat, joille tällä kirjalla on eniten annettavaa. Hurmaavaa riettautta voi tietenkin löytää, jos on seksuaaliasioissa kovin ahdistunut ja kokee vapauttavana tekstin, jossa asioista puhutaan suoraan ja kainostelematta. Mutta riettautta on silloin vain lukijan mielessä eikä tekstissä, vaikka se toisinaan käyttääkin alatyylin sanoja kuvatessaan ihmiselämään kuuluvia asioita, niitäkin, jotka eivät ole kauniita.

Kalmantanssi tekee Synnintekijän tavoin analyysia keskiaikaisesta ajatusmaailmasta ja samalla siitä, mikä on omankin ajattelumme pohjavirta. Etiikan ja uskonnollisen ajattelun lisäksi painottuu nyt myös taikausko. Kirjan rakenne on sama kuin Synnintekijässä, tässäkin alku ja loppu ovat vanhan Olavi Maununpojan mietteitä, ja ennen varsinaisia tapahtumia, jotka ovat Olavi Maununpojan minämuotoista kerrontaa, on kertomus varhaisemmista tapahtumista, joiden vaikutus pääjuoneen selviää vasta myöhemmin.

Taikuuteen ja noituuteen uskottiin keskiajalla yleisesti, ja taikausko on varsin helppo herättää nykyihmisessäkin. Usko noidalta saatuihin voimiin ja taikuuteen ei periaatteessa eroa siitä, miten kristitytkin saattavat tulkita uskoaan, ja siitä on luonnollista päätyä uskomaan myös Saatanan voimiin. Olavi Maununpojan isä tulkitsee huolestuneelle pojalleen asioita kuitenkin varsin tervejärkisesti.

Olavi Maununpoika kasvaa kirjan aikana epäilysten jälkeen ymmärtämään seksuaalisten halujen luonnollisuuden ja näkee omat tunteensa rakastettuaan kohtaan puhtaina ja kauniina. Hän ymmärtää myös, että synti on jotain aivan muuta kuin seksuaalisia lankeemuksia, synti on sitä, että hylkää apua tarvitsevan ihmisen.

Kirjassa leikitellään myös sukupuolirooleilla, kuten Synnintekijässäkin, ja Jeanne D'arcin tarina saa varsin mielenkiintoisen uustulkinnan.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Milja Kauniston esikoisromaani Synnintekijä ilmestyi vuonna 2013 Gummeruksen kustantamana. Se on hyvin kirjoitettu historiallinen romaani, joka aloittaa kolmen Olavi Maununpojasta kertovan kirjan sarjan. Olavi Maununpoika on historiallinen henkilö, jota pidetään oppineimpana Suomen keskiaikaisista piispoista.

Kauniston kirjassa faktat ovat kohdallaan. Olavi Maununpoika aloitti yliopisto-opintonsa Pariisin Sorbonnessa vuonna 1425, ja ainakin jossain vaiheessa häntä opetti siellä suomalaissyntyinen maisteri Röd. Myös piispa Pierre Cauchon on historiallinen henkilö, ja keskiaikainen elämä kuvataan hyvin aidon makuisena.

Kirja lähtee liikkeelle vuodesta 1460. Minäkertojana toimiva piispa Olavi Maununpoika lupaa paljastaa tekemänsä suuren hairahduksen, mutta huomauttaa, että "alussa hairahdus hakee minua, hakee kaukaa, syntyy synnistä ja saastasta, tuhansien peninkulmien päässä isäni talosta jo ennen kuin minä sain alkuni". Sitten siirrytään vuoteen 1402, Ranskaan Villecomtaliin, ja kerrotaan pitkä tarina, joka ei tunnu millään tavalla liittyvän tuolloin vielä syntymättömän suomalaisen miehen vaiheisiin. Loppu kirjasta on taas Olavi Maununpojan minäkerrontaa, jolloin yhteydet Villecomtalin tapahtumiin varsin pian alkavat hahmottua.

Kirjan tyyli tuo mieleen keskiaikaisen kirjallisuuden Dante Alighierista Chaucerin Canterburyn tarinoihin ja Boccaccion Decameroneen, puhumattakaan tuon ajan uskonnollis-tieteellisestä kielenkäytöstä. Tekstissä on rehevyyttä ja suorasukaisuutta, mutta Kaunisto kuvaa myös Olavi Maununpojan syvään juurtuneet uskonnolliset käsitykset ja niihin vähitellen liittyvän hienoisen ja varovaisen epäilyn eläytyvästi ja hyvin.

Kirjassa on varsin viihteellinen juoni, mutta pohjaltaan se on kuitenkin syvälle käyvää ja viiltävää analyysia ennakkoluuloista, joita ihminen on taipuvainen elättelemään ja uskomaan tosiksi. Erityisen paljon käsitellään seksuaalisuuden synnillistämistä ja selibaattiin lupautuneen miehen vähittäistä kasvua ainakin osittain ja hetkittäin ymmärtämään, että sukupuoliyhteyden voi kokea myös kauniina ja jopa yhteytenä Jumalaan.

Toinen ja vielä perusteellisemmin käsitelty aihe on miehen usko siihen, että nainen on vähäarvoisempi kuin mies, ja miehen seksuaaliset lankeemuksetkin johtuvat vain naisesta, joka pelkällä olemassaolollaan houkuttelee. Nämä käsityksethän ovat nykyisin verhotumpia, mutta eivät ne minnekään ole kadonneet.

Kaunisto kirjoittaa rehevästi, hauskasti ja viihdyttävästi, mutta hän on ennen muuta intellektuelli, ja sellaisena häntä pitäisi lukea.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Ville Vuorela: Praedor - Käärmetanssija

Käärmetanssija, jonka on vuonna 2016 kustantanut Arktinen Banaani, sijoittuu Petri Hiltusen luomaan Praedor-fantasiamaailmaan, mutta se on luettavissa täysin itsenäisenä teoksena, joka ei edellytä tuon maailman tuntemista.

Käärmetanssija on erittäin hyvin kirjoitettua fantasiaa. Kieli on tyyliltään hallittua, eloisaa ja ilmeikästä, ja kirjailijalla on kyky kuvata asioita niin, että lukija kokee näkevänsä ne. Rakenne on selkeä ja johdonmukainen, ja pitkien kamppailukohtauksien väliin mahtuu runsaasti kuvailua, keskustelua ja pohdintaa.

Käärmetanssija kuuluu siihen fantasian lajiin, jossa olennaista ovat lukijan elämyksellisesti kokemat vaaratilanteet ja selviytyminen niistä. Erityistä Käärmetanssijassa on, että sankarina on nuori tyttö, Nejah, ja selviytyminen painottuu enemmän rohkeuteen ja neuvokkuuteen kuin voimaan ja taitoon, vaikka niitäkin hänellä kyllä on.

Tällaisen fantasian eräs varsin tärkeä merkitys on, että lukija valmentautuu mielessään kohtaamaan pelkojaan ja voittamaan ne. Käärmetanssija kuitenkin tarjoaa paljon enemmän. Hyvän fantasian tavoin sen fantasiahahmot sisältävät runsaasti tulkintamahdollisuuksia ja ohjaavat pohtimaan sitä, mitä on hyvä ja paha, oikea ja väärä.

Erityisen mielenkiintoisen tulkintamahdollisuuden tarjoaa tanssi, johon Nejah purkaa kokemuksensa ja niihin liittyvät tunteensa. Tanssi on tietenkin vertauskuva taiteelle, jota tekemällä ihminen etsii itseään. Mutta fantasiakirjassa Nejahin tanssi on luontevaa tulkita fantasiakirjallisuudeksi, joka pyrkii tulkitsemaan lukijalle ihmisenä olemisen ja elämisen arvoitusta.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Genrekirjallisuuden aliarvostamisesta

Genrekirjallisuudeksi tavataan nimittää kirjallisuutta, joka on luokiteltavissa johonkin selkeästi erottuvaan genreen. Useimmiten kirjailija on jo tällaista kirjaa kirjoittaessaan tehnyt sen tietyn genren peruspiirteiden mukaiseksi. Mutta kirjallisuus ei jakaudu kahteen alalajiin, joista toinen olisi genrevapaata "yleistä" kirjallisuutta ja toinen sitä genrekirjallisuudeksi nimitettyä.

Genre on kirjallisuuden luokittelijoiden käyttämä keinotekoinen käsite. Se tarkoittaa kirjallisuuden lajia tai lajityyppiä, ja jokaisella kirjalla on lajinsa ja lajityyppinsä, mikään ei ole niin yksilöllinen, etteikö löytyisi muita, joiden kanssa sen voisi joidenkin yhteisten piirteiden perusteella yhdistää genreksi. Genrekirjallisuudeksi määritellään kuitenkin vain ne, joita yhdistää jokin helposti havaittava yleispiirre.

Tiettyyn genreen luokitellun kirjan arvottamisessa genren selkeä erottuminen voi tehdä arvioijan sokeaksi kirjan niille piirteille, jotka kuuluvat johonkin muuhun genreen. Niin on käynyt Vera Valan Arianna de Bellis -sarjalle, jossa dekkarijuonta on käytetty alustana syväsukelluksille ihmisen psyykeen ja monipuolisille älyllisille pohdinnoille. Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjassa ja Timo Sandbergin sarjassa Mustamäki-Häränsilmä-Murhakuja taas dekkarijuoni on alusta lähihistoriaamme kuvaaville romaaneille. Mutta myös pelkistetty dekkarigenre on arvotettavissa samoin kuin mikä hyvänsä kirjallisuus, siinä on muoto, joka voi olla hyvä tai huono, ja sen sisältö voi laajentaa lukijan elämännäkemystä ja antaa ajateltavaa, tai sitten ei.

Fantasiagenreen suhtaudutaan erityisen ennakkoluuloisesti. Näin siitä huolimatta, että kysymyksessä on hyvin laaja genre, jonka yhdistävänä piirteenä on vain jonkinasteinen poikkeama reaalitodellisuudesta. Poikkeama voi olla niin vähäinen, että on luotu kuvitteellinen kulttuuri, jossa kuitenkin pätevät kaikki tosielämän lainalaisuudet. (Lähes sellaista minä kirjoitan, fantasiaelementtejä on hyvin vähän.) Toisena ääripäänä on mielikuvitusolentoja ja taikuutta vilisevä teksti, ja usein mukana on myös taisteluja, joissa sankareilla on yliluonnolliset voimat. Sellaisen fantasian ymmärtäminen tuntuu olevan joillekin hyvin vaikeaa. Vihjeenä voisin kertoa, että silloin liikutaan ihmisen alitajunnan syövereissä, vaistomaisen kokemuksen parissa. Realismina lukien tarina ei toimi.

Kaikki kirjallisuus voi olla joko pelkäksi ajankuluksi ja viihteeksi sopivaa, tai sitten se voi antaa paljon enemmän. Ja tuohon paljon enempään pystyy myös hyvä dekkari ja fantasia.

torstai 5. tammikuuta 2017

Muodon yliarvostamisesta

Kirjallisuudessa on muoto ja sisältö. Muoto koostuu siitä, miten kerrotaan, ja sisältö on sitä, mitä kerronta lukijalle viestii. Sisältö ei siis koostu pelkästään juonesta ja tarinan yksityiskohdista, vaan sisältöä on koko se maailmankuva ja elämännäkemys, jota teksti heijastaa ohjaamalla lukijaa sekä älyllisiin pohdintoihin että tunne-elämyksiin.

Muoto ja sisältö eivät ole toisistaan irrallisia, vaan muodon tehtävä on tukea sisältöä johdattamalla lukija ymmärtämään se mahdollisimman hyvin. Usein siihen riittää selkeä ja yksinkertainen rakenne ja tyyli, jolloin lukija ei yleensä edes tiedosta olevansa tekemisissä muodon kanssa. Tällainen muoto tavallaan piilottaa itsensä, ja sen huomaisi vain, jos siinä olisi häiritsevää kömpelyyttä tai kömmähdyksiä.

Joskus muoto voi palvella sisältöä myös vaikkapa tietoisen sirpaleisella rakenteella ja huomiota herättävillä tyylikeinoilla. On olemassa kirjallisuutta, jossa muoto on niin erikoista, että se suorastaan huutaa olemassaoloaan. Sekin on hyvää kirjallisuutta, jos muoto täyttää tarkoituksensa tukea kirjan sisältöä, ja sisältö erilaisine ulottuvuuksineen on hyvä.

Kirjallisuuden arvottamisen ongelmaksi nousee kuitenkin arvottajien taipumus kunnioittaa muotoa niin paljon, että kirja julistetaan hyväksi, vaikka sisällöstä kuoriutuva maailmankuva ja elämännäkemys olisivat sekavia ja tekstin herättämät pohdinnat latteita ja mitäänsanomattomia.

Muodon yliarvostaminen on helppo selittää foucaultlaisittain. Kirjallista muotoa voi verrata diskurssiin, jota käyttämällä tekijä positioi itsensä, eli selväkielisemmin sanottuna, käyttämällä selkeästi erottuvaa ja hienona pidettyä rakennetta ja tyyliä kirjailija samalla viestii lukijalle kuuluvansa kirjallisuuden eliittiin. Kriitikkokin voi tuntea epävarmuutta tuollaisen julistuksen edessä eikä uskalla epäillä, etteikö sisältökin olisi arvokasta.

Moni kirjailija tietää sen, ja osaa käyttää sitä hyväkseen. Koristeellisella muodolla kuorrutetaan tyhjänpäiväinen sisältö, ja syntyy se kakku päältä kaunis, jota ylistetään ja palkitaan.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Milja Kaunisto: Luxus

Luxus, joka ilmestyi vuonna 2016 kustantajanaan Gummerus, on takakansitekstin mukaan Purppuragiljotiini-sarjan avausosa. Muuten takakansiteksti tuntuu kertovan kovin erilaisesta kirjasta kuin se, minkä minä kohtasin Luxusta lukiessani. Lähemmäs minun lukukokemustani tulee takakansiliepeen toteamus, että Kaunisto pohtii vallan mekanismeja ja niiden vaikutusta ihmiseen. Luxus on viihteellisestä juonestaan ja rehevästä kielenkäytöstään huolimatta intellektuellin kirjoittama, ja sukeltaa syvälle sosiologisiin, psykologisiin ja filosofisiin tulkintoihin.

Romaanin tapahtumat on sijoitettu Ranskan vallankumouksen kuohuviin vuosiin ja monet henkilöistä ja paikoista on ankkuroitu historiankirjoituksen faktoihin. Fiktiivisinä luomuksina henkilöt kuitenkin kasvavat edustamaan enemmän kuin pieniä yksilöitä suurten tapahtumien pyörteissä. He edustavat erilaisia kehityslinjoja, tapoja kasvaa hahmottamaan maailmaa ympärillään ja omaa merkitystään.

Henkilöiden kautta analysoidaan patriarkaalista sääty-yhteiskuntaa ja taloudellista eriarvoisuutta, jonka vääristymät lopulta purkautuvat tuhoisana vihana. Raivoavat kansanjoukot eivät olekaan sen jalompia kuin heidän vihaamansa aatelisto ja papisto. Toisaalta yksittäisten ihmisten kesken luontainen sosiaalisuus ja pohjimmainen hyvyys saa sijaa, ja arvonsa menettänyt kreivitär löytää ystävikseen sekä porton että pyövelin.

Kirjan mielenkiintoisin henkilö on markiisi de Sade, joka on kuvattu mielestäni todenmakuisella tavalla, vaikka tuon arvoituksellisen henkilön todellisesta persoonallisuudesta onkin hyvin vaihtelevia käsityksiä.

Painavasta sisällöstään huolimatta kirja käsittääkseni toimii aivan hyvin pelkkänä viihteenäkin, sen verran siinä on veijariromaanin piirteitä. Pelkkää viihdettä kaipaavaa saattavat kuitenkin haitata henkilöiden varsin pitkät repliikit, joissa he esittävät perusteltuja mielipiteitään. Minun mielestäni ne olivat viehättäviä, ja olen kiitollinen kustannustoimittajalle, joka ei ole vaatinut lyhentämään niitä.