Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Kirjablogi on päättynyt

Tämä kirjablogi alkoi kiinnostuksestani selvittää, millaista on suomalainen nykykirjallisuus. Suurin osa blogissa arvioimistani kirjoista on siis suomalaista kirjallisuutta, ja julkaistu lähivuosina. Olen kirjoittanut vain niistä kirjoista, joita pidin tavalla tai toisella hyvinä. Luin paljon enemmän, ja joukossa oli sekä huonosti kirjoitettua viihdettä että tekohienoa pyrkimystä korkeakirjallisuuteen. Niistä en kirjoittanut.

Jätän blogin verkkoon, mutta en enää kirjoita tähän.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Aavikon tyttäret on Nura Farahin esikoisromaani, ja sen julkaisi Otava vuonna 2014.

Vuonna 1979 syntynyt kirjailija on muuttanut Somaliasta Suomeen 13-vuotiaana, ja ilmeisesti juuri tuo varhaisessa murrosiässä tapahtunut siirtyminen on tehnyt hänestä kykenevän ymmärtämään kahta erilaista kulttuuria. Hän on suomalainen kirjailija, joka kirjoittaa suomalaisille suomalaisen helposti ymmärtämällä tavalla, mutta hän oli Somaliasta lähtiessään jo omaksunut sikäläisen kulttuurin, ja pystyy edelleen ymmärtämään sitä oman kokemuksensa kautta aidosti. Tällaiset "kahden kulttuurin kirjailijat" ovat harvinaisia ja siksi hyvin arvokkaita minkä hyvänsä maan kulttuurille. Mutta sen lisäksi Nura Farahin kirja on pelkästään kirjallisuutenakin arvioiden esikoiskirjaksi hämmästyttävän taitavaa työtä.

Aavikon tyttäret on kirjoitettu runollisesti ja maustettu lukuisilla elävöittävillä yksityiskohdilla. Tekstin runollisuutta korostavat myös päähenkilön runot, joita nousee hänen mieleensä, ja joita hän laulaakin tarinassa. Päähenkilön, Khadijan, kehitys pikkutytöstä nuoreksi naiseksi, vanhemmanpuoleisen miehen toiseksi vaimoksi ja lopulta suuren lapsijoukon äidiksi on kerrottu hyvin realistisesti, mutta kauhistelematta. Meille oudot tavat ja ratkaisut tulevat kerronnan myötä ymmärrettäviksi, ja myös se, että muutokseen ei ole oikotietä.

Vieras kulttuuri ei lopulta ole vierasta, kun kerrotaan ihmisten mielenliikkeet käsitysten ja uskomusten pinnan alla. Erityisen hienosti tuli esiin, miten paljon islam muistuttaa kristinuskoa, ja miten molemmista voi poimia joko vahvistusta ennakkoluuloille tai lähimmäisenrakkautta ja armahtavaisuutta.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

Timo Saarron romaani Kuoleman kuukausi on julkaistu vuonna 2017 Kariston kustantamana. Sen voi luokitella dekkariksi, sillä se tarjoaa lukijalle pohdittavaksi klassisen dekkarikysymyksen, kuka on murhaaja. Sen lisäksi se on ajankuva Helsingistä marraskuussa 1917, juuri ennen sisällissodan alkamista.

Dekkarina kirja toimii oikein hyvin. Se luo arvoituksen, jota kaksi keskeistä henkilöä yrittää toisistaan riippumatta ratkaista. Lukija saa seurata molempia, joten hän tietää koko ajan hiukan enemmän kuin he voidessaan vertailla heidän havaintojaan. Juoni on taitavasti laadittu ja soljuu sujuvasti, töksähtelemättä.

Kirjan varsinainen anti on kuitenkin sen kuvauksessa ihmisistä levottoman ajan keskellä. Historiaa tunteva lukija tietää, mitä on tulossa, mutta kirjan henkilöt vain aavistelevat ja pelkäävät, ja ovat hämmentyneitä tapahtumien vyörystä. Juuri sellaista se on luultavasti tosielämässä. Johdonmukaisuus nähdään vasta myöhemmin, kun tapahtunutta tarkastellaan etäämpää.

Kirjan miljöökuvaus on todenmakuista ja henkilökuvaus myötäelävää ja ymmärtävää. Kumpikaan keskeisistä henkilöistä ei ole poliittisesti kovin kiihkeä, mutta heidän sympatiansa ovat vastakkaisilla puolilla. Silti he päätyvät yhteistyöhön ja myös osittain ymmärtämään toisiaan. Samaa aatteellista taustaa edustavat taas ajautuvat herkästi keskinäisiin kiistoihin ja leimaamaan toisiaan pettureiksi.

Kirjan mausteena ovat myös monet sympaattiset sivuhenkilöt ja pieni haikea rakkaustarina, joka ei ehkä pääty ihan onnellisesti. Siinäkin tulee esiin, miten turvaton varaton nainen on, ja miten vähäinen ero oikeastaan on maksullisena naisena toimimisen ja taloudellisen turvallisuuden takia solmitun avioliiton välillä. Se ei ole laskelmointia, vaan käytännössä varattoman naisen ainoa mahdollisuus elättää itsensä.

Timo Saarron kerronta on eleettömän toteavaa, ja juuri sellaisena hyvin vaikuttavaa. Kirjan luettuaan tuntee eläneensä marraskuun 1917 Helsingissä ja kohdanneensa siellä eletyn todellisuuden.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Dekkari dekkarina ja dekkari kirjallisuutena

Olen viime aikoina lukenut monta dekkaria, joita en ole pitänyt hyvänä kirjallisuutena. Koska olen päättänyt, että en arvostele muita kuin hyvinä pitämiäni kirjoja, en voi käsitellä niitä erikseen, mutta kerron yleiskatsauksena, miksi pidin niitä huonoina.

Ne kaikki täyttivät kelvollisen kirjallisuuden vähimmäisvaatimukset, eli olivat hyvää kieltä, ja kerronta oli sujuvaa. Niissä kuvattu päähenkilö ja hänen lähipiirinsä olivat kiinnostavia ja psykologisesti uskottavia. Joissakin, vaikkakaan ei kaikissa, myös rikosta tutkivien ihmisten työ kuvattiin asiantuntevasti tai ainakin uskottavasti. Mutta kaikissa niissä rikollisen tai rikollisten käytös oli psykologisesti niin epäuskottavaa, että se ei ollut perusteltavissa edes viittaamalla psykopatologian tuntemiin äärimmäisen poikkeaviin yksilöihin.

Tällainen dekkari täyttää tarkoituksensa dekkarina, jos lukija haluaa vain testata, miten hän onnistuu ratkaisemaan kirjailijan luoman arvoituksen. Se voi olla hyvää viihdettä, mutta se ei auta lukijaa laajentamaan maailmankuvaansa, vaan kylvää hänen mieleensä epäluuloja ja pelkoa luomalla perusteettomia uhkakuvia. Joskus harvoin tällainenkin dekkari voi kuitenkin muilla ansioillaan kohota hyväksi kirjallisuudeksi, jossa on vain tuo särö.

Dekkari voi myös olla paljon enemmän kuin hyvä dekkari, eli hyvää kirjallisuutta, joka kuvaa myös rikollista ja hänen rikostaan sellaisella tavalla, että lukijan tieto ja ymmärrys laajenee. Ja sitten on kirjallisuutta, jossa dekkarijuoni oikeastaan on vain alusta muulle kerronnalle. Sellainen voi jopa toimia dekkariviihteenä heikohkosti, mutta olla silti hyvää kirjallisuutta.

torstai 23. helmikuuta 2017

Praedor-maailma

Kun luin Erkka Leppäsen novellikokoelman Kirotun maan ritari (kustantanut Vaskikirjat vuonna 2016) tiesin sen sijoittuvan Petri Hiltusen luomaan fantasiamaailmaan, mutta muuta en Jaconiasta ja praedoreista tiennytkään. Novellit toimivat kuitenkin ilman taustatietoakin. Ne ovat hyvin kirjoitettua viihdettä, joka viihteen ohella haastaa lukijaa kyseenalaistamaan ennakkoluuloja ja pohtimaan etiikan perusteita.

Petri Hiltusen sarjakuvakerrontaan perehdyin ensin kahdessa Arktisen Banaanin kustantamassa sarjakuva-albumista Anabasis 1. osa Kyyroksen sotaretki (julkaistu 2011) ja Anabasis 2. osa Tuhanten miesten marssi (julkaistu 2013). Ne perustuvat Ksenofonin noin 400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua kirjoittamaan teokseen. Hiltunen on onnistunut rakentamaan draaman kaaren hyvin, mutta samalla uskollisena alkuteoksen sisällölle ja myös sen hengelle. Sarjakuva-albumeista näkyy myös historian ja kulttuurin tuntemus, joten osasin odottaa Hiltusen luomalta fantasiamaailmalta juuri niin paljon kuin totesin siihen tutustuessani sen olevan.

Ennen Petri Hiltusen Praedor-albumeihin tutustumista luin kuitenkin Praedor-maailmaan sijoittuvan Ville Vuorelan romaanin Käärmetanssija, jonka on vuonna 2016 kustantanut Arktinen Banaani. Käärmetanssija on erittäin hyvin kirjoitettua fantasiaa, ja on luettavissa myös täysin itsenäisenä teoksena Praedor-maailmaa tuntematta, kuten Leppäsen novellitkin.

Vasta tässä vaiheessa luin Petri Hiltusen Praedor-aiheiset sarjakuva-albumit. Jalavan kustantamana on vuonna 1998 ilmestynyt Kuninkaan lapset, vuonna 2001 Kuolleen jumalan palvelija ja vuonna 2002 Koston merkki. Vuonna 2016 ilmestynyt Taivaan suuri susi on Arktisen Banaanin kustantama.

Sarjakuvasta olen pätevä arvostelemaan vain kirjallisuuteen rajautuvaa osaa, tarinaa ja sitä miten se kerrotaan (vaikka kuvat ovat toki siinäkin oleellisia). Kerrontana Kuninkaan lapset on hyvä ja Kuolleen jumalan palvelija erittäin hyvä, ja on vain lukijasta itsestään kiinni, miten syvällisiin pohdintoihin hän antaa johdattaa itsensä. Koston merkki sisältää kiinnostavia katkelmia, jotka valottavat fantasiamaailman ja sen henkilöiden kehittymistä. Taivaan suuri susi jatkaa vaikuttavalla tavalla edelliseen albumiin sisältyvää kolmen hallitsijan tarinaa.

Hiltusen sarjakuvakerronta miellyttää minua kovasti. Lajityyppiin kuuluvien kamppailujen ja verenvuodatuksen määrä toki on suuri, mutta ihmiset ovat hyvin kuvattuja persoonallisuuksia, ja tarinoissa pohditaan myös elämän peruskysymyksiä. Tulkintamahdollisuuksia lisää, että kaiken takana on fantasiamaailma, joka esittelee erilaisia ihmisyhteisöjä ja toimintamalleja. Hiltunen samanaikaisesti sekä hyödyntää lajityypin piirteitä että rikkoo niitä. Hyvät eivät ole kokonaan hyviä, pahat eivät ole kokonaan pahoja, ja veriset yhteenotot kultaa lopulta sama haikea lämpö, jonka jo Homeroksen Ilias loi sankareiden ylle.

Praedor-maailman uusin tulokas on tänä vuonna ilmestynyt Jaakko Alamikkulan romaani Koston kukkulat, kustantaja on Vaskikirjat.

Koston kukkulat on Kirotun maan ritarin ja Käärmetanssijan tavoin täysin itsenäistä kirjallisuutta, jonka voi lukea myös Praedor-maailmaa tuntematta. Se on rakenteeltaan ehjä, hyvin kirjoitettu kirja, mutta sen suurimmat ansiot ovat sen kyvyssä luodata ihmisyhteisöjen toimintaa ja yksilön tilannetta asetelmassa, jossa on jyrkkiä ennakkoluuloja ja vihaa. Vaikka teos on väljästi luokiteltavissa miekka ja magia -genreen, magiaa siinä ei esiinny juuri lainkaan, mitä nyt velhojen olemassaolo mainitaan. Taistelukuvaukset sen sijaan ovat perusteellisia ja huolellisesti rakennettuja. Lajityypin ominaispiirteet eivät kuitenkaan himmennä hyvää ihmiskuvausta ja oivaltavaa yhteisöjen toiminnan analyysia. Lajityypistä poiketen kukaan ei lopulta ole kovin sankarillinen, jokaisessa on rosoja ja puutteita. Loppu ei myöskään ole onnellinen, vaan osoittaa traagisuudessaan, miten kostonhalu ja siitä lähtevä koston kierre lopulta tuhoaa kaiken. Mutta vaikka hyvyys näyttää peittyvän pahuuden alle, se näkyy kuitenkin yksittäisten ihmisten yksittäisissä valinnoissa, eikä tunnelma ole toivoton, vaan ymmärtävä ja lempeän surumielinen.

Praedor-maailmaan kuuluu myös fantasiaroolipeli. Koska en ole itse koskaan pelannut roolipeliä, en osaa esitellä sitä, mutta minusta kokonaisuus vaikuttaa todella viehättävältä: pelaamalla voi syventää lukukokemusta, ja lukemalla voi syventää pelin tuottamia elämyksiä. Eikö juuri tällainen kokoonpano ole sitä, mitä pitäisi suosia, kun halutaan houkutella kirjojen lukemiseen myös pojat?

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Saara Henriksson: Linnunpaino

Linnunpaino on ilmestynyt vuonna 2012, kustantaja on Into.

Niin kuin Saara Henrikssonin esikoisteoksessa Moby Doll, myös Linnunpainossa kieli on kaunista, runollista ja soivaa. Tässä kirjassa keskitytään Moby Dollissa tärkeän musiikin sijasta tanssitaiteeseen, mutta teksti tuo sanojen avulla usein elävästi esiin rytmin ja liikeradat. Kielenkäyttäjänä Henriksson on suorastaan maagisen taitava.

Kirjan rakennetta voisi verrata kolmisäikeiseen palmikkoon. Yksi säikeistä kuvaa ammattitanssijan arkea ja unelmia, hänen yritystään toteuttaa toisen visioita, sopeutua osaksi ryhmää, ja kaipuutaan päästä tuottamaan myös jotain omaa. Toinen säie kuvaa rakkaussuhdetta, jossa läheisyyden kaipuu ja tarve etäisyyteen ja omaan aikaan etsivät tasapainoa sekä yksilön elämässä että parin keskinäisissä suhteissa. Kolmas säie tuo mukaan Siniparran tarinan, jonka kautta päähenkilö yrittää ymmärtää sekä itseään että rakkautensa kohdetta.

Moby Dollin tavoin myös Linnunpaino on pieni kirja suurista asioista. Henriksson tiivistää ilmaisuaan ja jättää lukijalle paljon pohdittavaa. Mikään ei ole yksinkertaista eikä myöskään ehdotonta. "On mahdollista lähteä ja tulla takaisin."

maanantai 20. helmikuuta 2017

Markus Ahonen: Meduusa, Palava sydän, Jäljet, Sydämenmurskajaiset

Markus Ahosen Isaksson-dekkarisarjan aloittaneen Meduusan julkaisi ensimmäisen kerran Book Kari vuonna 2006. Sarjan toisen osan, Palava sydän, julkaisi Myllylahti vuonna 2008. Kolmas osa, Jäljet, ilmestyi ensin vuonna 2014 e-kirjana Smashwordsilta. Nämä kaikki olen kuitenkin lukenut WSOY:n vuonna 2016 julkaisemina uudistettuina painoksina. Neljäs osa, Sydämenmurskajaiset, on WSOY:n vuonna 2016 julkaisema.

Markus Ahosen Isaksson-sarja kannattaa lukea järjestyksessä, sillä sarjan läpi kulkee kehitysjuonteita, jotka sillä tavalla hahmottuvat parhaiten.

Meduusa on taitavasti rakennettu, jännittävä ja loppuratkaisultaan yllätyksellinen dekkari. Sen suurin viehätys on kuitenkin rikosylikonstaapeli Markku Isakssonin persoonassa ja siinä humaanissa myötätunnossa, jolla hän tarkkailee sekä pikkurikollisia että vakavampiinkin rikoksiin ajautuneita ihmisiä.

Palava sydän on jäntevä ja jännittävä kirja, jonka taitavasti rakennettuun juoneen kietoutuu monia ihmiskohtaloita, ja se on ehkä näistä kirjoista kaikkein yhteiskuntakriittisin, vaikka oivaltavaa yhteiskuntakritiikkiä onkin niissä kaikissa. Markku Isakssonin persoonasta tulee yhä selvemmin esiin halu ymmärtää ja auttaa kaikkia, myös rikoksiin sortuneita.

Jäljet sisältää edeltäjiensä hyvät puolet, mutta sen nostaa uudelle tasolle aikaisempaa syvällisempi murhiin syyllistyneen ihmisen psyyken kuvaus. Isakssonin henkilökuvaan tulee entistä enemmän lämpöä, ja sekä hänen työyhteisönsä ihmissuhteita että hänen parisuhdettaan kuvataan hyvin kauniisti.

Sydämenmurskajaiset on sarjan tähän asti ehdottomasti paras kirja. Siinä kuljetetaan hyvin monimutkainen ja monitasoinen juoni loogiseen päätepisteeseen, psykologisesti uskottavien henkilökuvien taustana on eloisasti kuvattu yhteiskunta, ja kaiken ylle kehittyy lopulta lohdullinen tunne, että rakkaus voittaa vihan.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Jaakko Alamikkula: Praedor Koston kukkulat

Jaakko Alamikkulan romaani Koston kukkulat on ilmestynyt vuonna 2017, kustantaja on Vaskikirjat.

Romaani sijoittuu Petri Hiltusen luomaan Jaconiaan, Praedor-fantasiamaailmaan, mutta se on luettavissa täysin itsenäisenä teoksena. Se on rakenteeltaan ehjä, hyvin kirjoitettu kirja, mutta sen suurimmat ansiot ovat sen kyvyssä luodata ihmisyhteisöjen toimintaa ja yksilön tilannetta asetelmassa, jossa on jyrkkiä ennakkoluuloja ja vihaa.

Praedor-maailmaan sijoittuvana teos on väljästi luokiteltavissa miekka ja magia -genreen, mutta magiaa siinä ei esiinny juuri lainkaan, mitä nyt velhojen olemassaolo mainitaan. Taistelukuvaukset sen sijaan ovat perusteellisia ja huolellisesti rakennettuja. Lajityypin ominaispiirteet eivät kuitenkaan himmennä hyvää ihmiskuvausta ja oivaltavaa yhteisöjen toiminnan analyysia.

Lajityypistä poiketen kukaan ei lopulta ole kovin sankarillinen, jokaisessa on rosoja ja puutteita. Loppu ei myöskään ole onnellinen, vaan osoittaa traagisuudessaan, miten kostonhalu ja siitä lähtevä koston kierre lopulta tuhoaa kaiken. Mutta vaikka hyvyys näyttää peittyvän pahuuden alle, se näkyy kuitenkin yksittäisten ihmisten yksittäisissä valinnoissa, eikä tunnelma ole toivoton, vaan ymmärtävä ja lempeän surumielinen.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Saara Henriksson: Moby Doll

Moby Doll on Saara Henrikssonin esikoisromaani, ja se ilmestyi vuonna 2011, kustantaja on Into. Se on pieni kirja suurista asioista. Jos kirjan monet ulottuvuudet yrittäisi tiivistää perusajatukseen, se voisi olla ihmisen halu kurkottaa ihmisyytensä rajojen yli kohti yhteyttä muuhun luomakuntaan.

Kirjan kieli on hyvin runollista jopa arkisia asioita kuvatessaankin, ja ääniä kuvataan niin tarkasti, että kielen paikoitellen kuulee musiikkina. Musiikki onkin tärkeässä osassa, sillä kirjan rakennetta pitää koossa nuoren Jennyn yritys tavoittaa sävel, jonka hän mielestään on lapsena kuullut valaiden lauluna.

Tapahtumat kulkevat Helsingistä pohjoiselle merelle, kalastusalukselle ja valaanpyyntiä vastustavien aktivistien matkaan. Jylhänä myyttisenä taustana on syvyyksissä elävä valkoinen valas.

Ihmisten toimintaa motivoivat arkiset huolet, mutta myös halu löytää elämälleen merkitys. Sitä etsitään parisuhderakkaudesta, tieteellisestä tutkimuksesta, yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta tai taiteesta, niin kuin tekee Jenny, jolle tärkeää ei lopulta olekaan, löytääkö hän joskus kuulemansa ja sitten kadottamansa sävelen. Vaikka löytynyt sävel ei ole sama kuin tuo kadotettu, tärkeää on, että se tuntuu oikealta. Se on yhteys johonkin perimmäiseen.

Kirjasta jää jälkivaikutelma, että on suorastaan kokenut kylmän ja tuulisen meren ja kuullut valaiden laulun. Kirjan sulkemisen jälkeen olo on haikean levollinen, kuin hyvän musiikin kuuntelemisen jälkeen. Kirja ei kuitenkaan rajoitu tunnelmointiin, vaan johdattaa pohtimaan sekä ihmisen rajoja että hänen mahdollisuuksiaan maailmassa, jossa elämme.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Kirjablogit ja vastuu

On tavallaan myönteistä, että kritiikin kenttä on laajentunut, ja kuka hyvänsä voi perustaa kirjablogin, jossa esittää mielipiteitään lukemistaan kirjoista. Mutta jos blogi on suosittu ja laajalevikkinen, kielteinen arvostelu voi olla kirjailijan kannalta kohtalokas. Siksi kirjablogin pitäjältä toivoisikin vastuuntuntoa erityisesti silloin, jos hän pitää aiheellisena kertoa lukijoilleen, että kirja ei hänen mielestään ole hyvä.

Positiivisia arvioita voi mielestäni suoltaa halunsa mukaan, ilman sen kummempaa kykyä tehdä lukemastaan analyysia tai perustella mielipiteitään. Tunnen jopa pientä hellyyttä sellaisia bloggaajia kohtaan, jotka ovat tulvillaan ihastusta kaikesta lukemastaan. Ylenpalttinen ylistys ei vahingoita ketään, ja jos kirja ei sitten luettuna vastannutkaan bloggaajan herättämiä odotuksia, jokainen kirja on yleensä tavalla tai toisella lukemisen arvoinen, jotain siitä oppii.

Negatiivisen arvion lähettäminen julkisuuteen sen sijaan edellyttää suurta vastuuntuntoa. Kirjabloggaajan pitäisi ensinnäkin kysyä itseltään, onko jotain perusteltua syytä osoittaa kyseinen kirja huonoksi. Lisäksi bloggaajan pitäisi miettiä, onko hän pätevä esittämään perustellun kritiikin. Pätevyyden ei tarvitse olla muodollista, mutta kielteinen arvio pitäisi pystyä perustelemaan muulla tavalla kuin sillä, että "ei tykännyt".

Itse pidättäydyn kielteisten arvioiden kirjoittamisesta siksi, että minulla ei ole riittävästi aikaa todella perusteelliseen kritiikkiin. Uskon koulutukseni ja kokemukseni perusteella pystyväni melko luotettaviin arvioihin, mutta tuon melko luotettavan pohjalta uskallan kirjoittaa vain niistä kirjoista, joita pidän hyvinä. Negatiivisen kritiikin kirjoittajan tulisi olla huolellisen pohdinnan jälkeen täysin vakuuttunut kritiikkinsä oikeutuksesta.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Runouden kääntämisestä eli Runeberg ja samma på finska

Olen kasvanut kotimaisten kieliemme välimaastossa. Minusta ei koskaan tullut täysin kaksikielistä, ja ruotsinkielisessä kansakoulussa tutuksi tullut ruotsin kieli on päässyt unohtumaan sen verran, että en enää puhu sitä sujuvasti. Ruotsin kieleen liittyy kuitenkin lapsuusmuistoja ja tunnelmia, jotka ruotsinkielinen ilmaisu herkästi aktivoi.

Kieli ja kulttuuri kietoutuvat yhteen, mutta en osaa erotella, viehättääkö minua ruotsin kielessä siihen latautunut kulttuuriperintö, vai onko kysymys vain lapsuudessa syntyneistä mielleyhtymistä. Joka tapauksessa ruotsin kieleen tuntuu latautuvan sisältöjä, joita en tavoita suomen kielessä.

Eri asia on tietenkin, että runoilijan tekstiä ei oikeastaan voi kääntää niin, että koko sisältö ja merkitys säilyisivät samana. Minun ikäluokkani luki oppikoulussa J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita. En muista, oliko käytössä Paavo Cajanderin vai Otto Mannisen käännös. Molemmat ovat hyviä runoilijoita, mutta kumpikaan ei tavoita Runebergin sointuvaa tyyliä. Näytteeksi alku runosta, jonka mukaan kokoelma on nimetty:

Till flydda tider återgår
Min tanke än så gärna,
Mig vinkar från förflutna år
Så mången vänlig stjärna.
Välan, vem följer nu mitt tåg
Till Näsijärvis dunkla våg?

Mennyttä aikaa muistelen
niin mielelläni vielä;
niin moni armas tähtönen
minulle viittaa siellä.
Ken mua seuraa retkelle
nyt Näsijärven rannalle?
(suom. Paavo Cajander)

Viel' entisaikaa muistamaan
mun aina mieli halaa,
niin moni tähti tuikettaan
tutusti sieltä valaa.
Ken kera käy? Mun tuonne tie
luo tumman Näsijärven vie.
(suom. Otto Manninen)

Se mitä jään kaipaamaan suomennoksissa, on tunnelma, jonka minussa herättää ilmaisu "Näsijärvis dunkla våg". Cajander sivuuttaa sen täysin ja vie lukijan vain Näsijärven rannalle. Mannisen runoilijansielua säe on ilmeisesti koskettanut enemmän, sillä hän kuljettaa lukijan "luo tumman Näsijärven". En moiti, totean vain, että on mahdoton tavoittaa tunnelma, jonka alkuteksti luo. Ja tietenkin minun lukukokemukseni on subjektiivinen, sana dunkel herättää ehkä vain minussa aivan erityisen tunnelman, jolle tumma ei ole riittävän tarkka vastine (enkä tiedä, mikä muukaan olisi).

Omista ruotsinkielisistä runoilijoistamme minulle rakkain on Karl August Tavaststjerna. Olin lumoutunut, kun murrosikäisenä löysin hänen runonsa "Hemåt i höstregn". Tässä muutama säe alusta:

Hemåt i höstregn, hemåt i natten,
hem öfver svarta svallande vatten,
hemåt mot vinden, hemåt mot strömmen
styr jag min farkost, men såsom i drömmen,
vågorna väcka mig icke ur den.

Valter Juvan suomennos pyrkii käyttämään samaa kuvakieltä luodakseen samankaltaisen jylhän tunnelman. Lopputulos on hyvää runoutta, mutta silti (minun kokemuksenani) kovin erilainen kuin alkuteksti:

Syksyllä kotiin, syksyllä yössä,
Syksyllä vetten mustassa vyössä.
Tyrskyjä vastaan, tuulta ja lunta,
Purttani ohjin, mut uinuen unta,
Josta en herää vaaroissa tien.

Kirjallisuus ja varsinkin runous on sanamagiaa. Höstregn on sanakirjamerkitykseltään sama sana kuin syyssade, mutta ö-äänne luo aivan erilaisen tunnelman kuin yy. Ja hemåt-sanan rytminen toistuminen on oleellisen tärkeää alkutekstissä, eikä "svarta, svallande vatten" kuulosta samalta kuin "vetten mustassa vyössä". Toistan siis: käännös on ihan hyvää runoutta, mutta tunnelmaltaan eri kuin alkuteksti.

Loppupäätelmä: runoutta ei oikeastaan voi kääntää. Joten jos haluatte tutustua ruotsinkieliseen runouteen, joka on ollut kasvualustaa suomenkieliselle kulttuurille ja kirjallisuudelle, opetelkaa ihmeessä ruotsia!

perjantai 20. tammikuuta 2017

Milja Kaunisto: Piispansormus

Piispansormus on julkaistu Gummeruksen kustantamana vuonna 2015, ja se on Olavi Maununpojasta kertovan trilogian päätösosa. Kysymyksessä on todella trilogia, eikä vain samasta henkilöstä kertova kolmen teoksen sarja, sillä osat liittyvät kiinteästi yhteen ja selittävät toisiaan, ja keskeiset merkitykset avautuvat vain kaikki osat lukemalla.

Piispansormus johdattaa perimmäisten kysymysten äärelle, sillä päähenkilöt joutuvat pohtimaan keskinäisen suhteensa ohella myös elämänsä tarkoitusta ja maailmankuvaansa.

Kirjan rakenne noudattaa kahden aiemman osan kaavaa: alussa ja lopussa on vanhan Olavi Maununpojan ajatuksia, keskellä ensin hänen rakastettunsa Miraclen vanhempiin liittyvää kerrontaa, ja sitten siirrytään Olavi Maununpojan minäkerrontaan.

Tässä kirjassa tulee entistä selvemmäksi, että Olavi Maununpoika on epäluotettava kertoja. Hän kaunistelee virheitään, syyttää erehdyksistään muita, ja projisoi omia halujaan kuvitelmiinsa Miraclen haluista, mutta yhä useammin hän pystyy myös rehellisesti tarkastelemaan itseään ja vaikuttimiaan. Hänen hallitsematonta alkoholinkäyttöään ja mustasukkaisuuskohtauksiaan tarkastellaan armottoman rehellisesti, ja niiden yhteys hänen heikkoon itsetuntoonsa tulee selkeästi esiin.

Kirjassa on viihteellis-seikkailullinen juoni ja rehevää ihmis- ja yhteisökuvausta, mutta yhä enemmän painopiste siirtyy pohdintaan Jumalan olemuksesta ja pahuuden ongelmaan. Olavi Maununpojan ajatusmaailma on ollut jyrkän dualistinen, Jumalan vastavoimana on ollut Saatana. Miracle kyseenalaistaa dualismia, vaikka mieltääkin itsensä noidaksi. Minun mielestäni kumpikin alkaa lähestyä spinozalaista ajatusta Jumalasta, joka on kaikki, ja jonka ulkopuolella ei ole mitään. Jumalan luomaa on kaikki olevainen, ja kaikki tapahtuu Jumalan tahdon mukaan.

Loppukohtaus on hyvin kaunis, itkin lukiessani sen. Se päättää kirjan tavalla, joka nostaa ihmisten toisiaan kohtaan tunteman rakkauden heijastukseksi siitä suuresta Rakkaudesta, jota Jumalan voi ajatella edustavan.

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Takakannen esittelyssä tästä Gummeruksen vuonna 2014 kustantamasta romaanista mainitaan: "Kalmantanssi jatkaa Olavi Maununpojan hurmaavan rietasta tarinaa, joka alkaa Milja Kauniston valloittavassa Synnintekijä-romaanissa."

Mietin, voisiko keksiä lausetta, joka vielä tehokkaammin torjuisi ne lukijat, joille tällä kirjalla on eniten annettavaa. Hurmaavaa riettautta voi tietenkin löytää, jos on seksuaaliasioissa kovin ahdistunut ja kokee vapauttavana tekstin, jossa asioista puhutaan suoraan ja kainostelematta. Mutta riettautta on silloin vain lukijan mielessä eikä tekstissä, vaikka se toisinaan käyttääkin alatyylin sanoja kuvatessaan ihmiselämään kuuluvia asioita, niitäkin, jotka eivät ole kauniita.

Kalmantanssi tekee Synnintekijän tavoin analyysia keskiaikaisesta ajatusmaailmasta ja samalla siitä, mikä on omankin ajattelumme pohjavirta. Etiikan ja uskonnollisen ajattelun lisäksi painottuu nyt myös taikausko. Kirjan rakenne on sama kuin Synnintekijässä, tässäkin alku ja loppu ovat vanhan Olavi Maununpojan mietteitä, ja ennen varsinaisia tapahtumia, jotka ovat Olavi Maununpojan minämuotoista kerrontaa, on kertomus varhaisemmista tapahtumista, joiden vaikutus pääjuoneen selviää vasta myöhemmin.

Taikuuteen ja noituuteen uskottiin keskiajalla yleisesti, ja taikausko on varsin helppo herättää nykyihmisessäkin. Usko noidalta saatuihin voimiin ja taikuuteen ei periaatteessa eroa siitä, miten kristitytkin saattavat tulkita uskoaan, ja siitä on luonnollista päätyä uskomaan myös Saatanan voimiin. Olavi Maununpojan isä tulkitsee huolestuneelle pojalleen asioita kuitenkin varsin tervejärkisesti.

Olavi Maununpoika kasvaa kirjan aikana epäilysten jälkeen ymmärtämään seksuaalisten halujen luonnollisuuden ja näkee omat tunteensa rakastettuaan kohtaan puhtaina ja kauniina. Hän ymmärtää myös, että synti on jotain aivan muuta kuin seksuaalisia lankeemuksia, synti on sitä, että hylkää apua tarvitsevan ihmisen.

Kirjassa leikitellään myös sukupuolirooleilla, kuten Synnintekijässäkin, ja Jeanne D'arcin tarina saa varsin mielenkiintoisen uustulkinnan.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Milja Kauniston esikoisromaani Synnintekijä ilmestyi vuonna 2013 Gummeruksen kustantamana. Se on hyvin kirjoitettu historiallinen romaani, joka aloittaa kolmen Olavi Maununpojasta kertovan kirjan sarjan. Olavi Maununpoika on historiallinen henkilö, jota pidetään oppineimpana Suomen keskiaikaisista piispoista.

Kauniston kirjassa faktat ovat kohdallaan. Olavi Maununpoika aloitti yliopisto-opintonsa Pariisin Sorbonnessa vuonna 1425, ja ainakin jossain vaiheessa häntä opetti siellä suomalaissyntyinen maisteri Röd. Myös piispa Pierre Cauchon on historiallinen henkilö, ja keskiaikainen elämä kuvataan hyvin aidon makuisena.

Kirja lähtee liikkeelle vuodesta 1460. Minäkertojana toimiva piispa Olavi Maununpoika lupaa paljastaa tekemänsä suuren hairahduksen, mutta huomauttaa, että "alussa hairahdus hakee minua, hakee kaukaa, syntyy synnistä ja saastasta, tuhansien peninkulmien päässä isäni talosta jo ennen kuin minä sain alkuni". Sitten siirrytään vuoteen 1402, Ranskaan Villecomtaliin, ja kerrotaan pitkä tarina, joka ei tunnu millään tavalla liittyvän tuolloin vielä syntymättömän suomalaisen miehen vaiheisiin. Loppu kirjasta on taas Olavi Maununpojan minäkerrontaa, jolloin yhteydet Villecomtalin tapahtumiin varsin pian alkavat hahmottua.

Kirjan tyyli tuo mieleen keskiaikaisen kirjallisuuden Dante Alighierista Chaucerin Canterburyn tarinoihin ja Boccaccion Decameroneen, puhumattakaan tuon ajan uskonnollis-tieteellisestä kielenkäytöstä. Tekstissä on rehevyyttä ja suorasukaisuutta, mutta Kaunisto kuvaa myös Olavi Maununpojan syvään juurtuneet uskonnolliset käsitykset ja niihin vähitellen liittyvän hienoisen ja varovaisen epäilyn eläytyvästi ja hyvin.

Kirjassa on varsin viihteellinen juoni, mutta pohjaltaan se on kuitenkin syvälle käyvää ja viiltävää analyysia ennakkoluuloista, joita ihminen on taipuvainen elättelemään ja uskomaan tosiksi. Erityisen paljon käsitellään seksuaalisuuden synnillistämistä ja selibaattiin lupautuneen miehen vähittäistä kasvua ainakin osittain ja hetkittäin ymmärtämään, että sukupuoliyhteyden voi kokea myös kauniina ja jopa yhteytenä Jumalaan.

Toinen ja vielä perusteellisemmin käsitelty aihe on miehen usko siihen, että nainen on vähäarvoisempi kuin mies, ja miehen seksuaaliset lankeemuksetkin johtuvat vain naisesta, joka pelkällä olemassaolollaan houkuttelee. Nämä käsityksethän ovat nykyisin verhotumpia, mutta eivät ne minnekään ole kadonneet.

Kaunisto kirjoittaa rehevästi, hauskasti ja viihdyttävästi, mutta hän on ennen muuta intellektuelli, ja sellaisena häntä pitäisi lukea.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Ville Vuorela: Praedor - Käärmetanssija

Käärmetanssija, jonka on vuonna 2016 kustantanut Arktinen Banaani, sijoittuu Petri Hiltusen luomaan Praedor-fantasiamaailmaan, mutta se on luettavissa täysin itsenäisenä teoksena, joka ei edellytä tuon maailman tuntemista.

Käärmetanssija on erittäin hyvin kirjoitettua fantasiaa. Kieli on tyyliltään hallittua, eloisaa ja ilmeikästä, ja kirjailijalla on kyky kuvata asioita niin, että lukija kokee näkevänsä ne. Rakenne on selkeä ja johdonmukainen, ja pitkien kamppailukohtauksien väliin mahtuu runsaasti kuvailua, keskustelua ja pohdintaa.

Käärmetanssija kuuluu siihen fantasian lajiin, jossa olennaista ovat lukijan elämyksellisesti kokemat vaaratilanteet ja selviytyminen niistä. Erityistä Käärmetanssijassa on, että sankarina on nuori tyttö, Nejah, ja selviytyminen painottuu enemmän rohkeuteen ja neuvokkuuteen kuin voimaan ja taitoon, vaikka niitäkin hänellä kyllä on.

Tällaisen fantasian eräs varsin tärkeä merkitys on, että lukija valmentautuu mielessään kohtaamaan pelkojaan ja voittamaan ne. Käärmetanssija kuitenkin tarjoaa paljon enemmän. Hyvän fantasian tavoin sen fantasiahahmot sisältävät runsaasti tulkintamahdollisuuksia ja ohjaavat pohtimaan sitä, mitä on hyvä ja paha, oikea ja väärä.

Erityisen mielenkiintoisen tulkintamahdollisuuden tarjoaa tanssi, johon Nejah purkaa kokemuksensa ja niihin liittyvät tunteensa. Tanssi on tietenkin vertauskuva taiteelle, jota tekemällä ihminen etsii itseään. Mutta fantasiakirjassa Nejahin tanssi on luontevaa tulkita fantasiakirjallisuudeksi, joka pyrkii tulkitsemaan lukijalle ihmisenä olemisen ja elämisen arvoitusta.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Genrekirjallisuuden aliarvostamisesta

Genrekirjallisuudeksi tavataan nimittää kirjallisuutta, joka on luokiteltavissa johonkin selkeästi erottuvaan genreen. Useimmiten kirjailija on jo tällaista kirjaa kirjoittaessaan tehnyt sen tietyn genren peruspiirteiden mukaiseksi. Mutta kirjallisuus ei jakaudu kahteen alalajiin, joista toinen olisi genrevapaata "yleistä" kirjallisuutta ja toinen sitä genrekirjallisuudeksi nimitettyä.

Genre on kirjallisuuden luokittelijoiden käyttämä keinotekoinen käsite. Se tarkoittaa kirjallisuuden lajia tai lajityyppiä, ja jokaisella kirjalla on lajinsa ja lajityyppinsä, mikään ei ole niin yksilöllinen, etteikö löytyisi muita, joiden kanssa sen voisi joidenkin yhteisten piirteiden perusteella yhdistää genreksi. Genrekirjallisuudeksi määritellään kuitenkin vain ne, joita yhdistää jokin helposti havaittava yleispiirre.

Tiettyyn genreen luokitellun kirjan arvottamisessa genren selkeä erottuminen voi tehdä arvioijan sokeaksi kirjan niille piirteille, jotka kuuluvat johonkin muuhun genreen. Niin on käynyt Vera Valan Arianna de Bellis -sarjalle, jossa dekkarijuonta on käytetty alustana syväsukelluksille ihmisen psyykeen ja monipuolisille älyllisille pohdinnoille. Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjassa ja Timo Sandbergin sarjassa Mustamäki-Häränsilmä-Murhakuja taas dekkarijuoni on alusta lähihistoriaamme kuvaaville romaaneille. Mutta myös pelkistetty dekkarigenre on arvotettavissa samoin kuin mikä hyvänsä kirjallisuus, siinä on muoto, joka voi olla hyvä tai huono, ja sen sisältö voi laajentaa lukijan elämännäkemystä ja antaa ajateltavaa, tai sitten ei.

Fantasiagenreen suhtaudutaan erityisen ennakkoluuloisesti. Näin siitä huolimatta, että kysymyksessä on hyvin laaja genre, jonka yhdistävänä piirteenä on vain jonkinasteinen poikkeama reaalitodellisuudesta. Poikkeama voi olla niin vähäinen, että on luotu kuvitteellinen kulttuuri, jossa kuitenkin pätevät kaikki tosielämän lainalaisuudet. (Lähes sellaista minä kirjoitan, fantasiaelementtejä on hyvin vähän.) Toisena ääripäänä on mielikuvitusolentoja ja taikuutta vilisevä teksti, ja usein mukana on myös taisteluja, joissa sankareilla on yliluonnolliset voimat. Sellaisen fantasian ymmärtäminen tuntuu olevan joillekin hyvin vaikeaa. Vihjeenä voisin kertoa, että silloin liikutaan ihmisen alitajunnan syövereissä, vaistomaisen kokemuksen parissa. Realismina lukien tarina ei toimi.

Kaikki kirjallisuus voi olla joko pelkäksi ajankuluksi ja viihteeksi sopivaa, tai sitten se voi antaa paljon enemmän. Ja tuohon paljon enempään pystyy myös hyvä dekkari ja fantasia.

torstai 5. tammikuuta 2017

Muodon yliarvostamisesta

Kirjallisuudessa on muoto ja sisältö. Muoto koostuu siitä, miten kerrotaan, ja sisältö on sitä, mitä kerronta lukijalle viestii. Sisältö ei siis koostu pelkästään juonesta ja tarinan yksityiskohdista, vaan sisältöä on koko se maailmankuva ja elämännäkemys, jota teksti heijastaa ohjaamalla lukijaa sekä älyllisiin pohdintoihin että tunne-elämyksiin.

Muoto ja sisältö eivät ole toisistaan irrallisia, vaan muodon tehtävä on tukea sisältöä johdattamalla lukija ymmärtämään se mahdollisimman hyvin. Usein siihen riittää selkeä ja yksinkertainen rakenne ja tyyli, jolloin lukija ei yleensä edes tiedosta olevansa tekemisissä muodon kanssa. Tällainen muoto tavallaan piilottaa itsensä, ja sen huomaisi vain, jos siinä olisi häiritsevää kömpelyyttä tai kömmähdyksiä.

Joskus muoto voi palvella sisältöä myös vaikkapa tietoisen sirpaleisella rakenteella ja huomiota herättävillä tyylikeinoilla. On olemassa kirjallisuutta, jossa muoto on niin erikoista, että se suorastaan huutaa olemassaoloaan. Sekin on hyvää kirjallisuutta, jos muoto täyttää tarkoituksensa tukea kirjan sisältöä, ja sisältö erilaisine ulottuvuuksineen on hyvä.

Kirjallisuuden arvottamisen ongelmaksi nousee kuitenkin arvottajien taipumus kunnioittaa muotoa niin paljon, että kirja julistetaan hyväksi, vaikka sisällöstä kuoriutuva maailmankuva ja elämännäkemys olisivat sekavia ja tekstin herättämät pohdinnat latteita ja mitäänsanomattomia.

Muodon yliarvostaminen on helppo selittää foucaultlaisittain. Kirjallista muotoa voi verrata diskurssiin, jota käyttämällä tekijä positioi itsensä, eli selväkielisemmin sanottuna, käyttämällä selkeästi erottuvaa ja hienona pidettyä rakennetta ja tyyliä kirjailija samalla viestii lukijalle kuuluvansa kirjallisuuden eliittiin. Kriitikkokin voi tuntea epävarmuutta tuollaisen julistuksen edessä eikä uskalla epäillä, etteikö sisältökin olisi arvokasta.

Moni kirjailija tietää sen, ja osaa käyttää sitä hyväkseen. Koristeellisella muodolla kuorrutetaan tyhjänpäiväinen sisältö, ja syntyy se kakku päältä kaunis, jota ylistetään ja palkitaan.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Milja Kaunisto: Luxus

Luxus, joka ilmestyi vuonna 2016 kustantajanaan Gummerus, on takakansitekstin mukaan Purppuragiljotiini-sarjan avausosa. Muuten takakansiteksti tuntuu kertovan kovin erilaisesta kirjasta kuin se, minkä minä kohtasin Luxusta lukiessani. Lähemmäs minun lukukokemustani tulee takakansiliepeen toteamus, että Kaunisto pohtii vallan mekanismeja ja niiden vaikutusta ihmiseen. Luxus on viihteellisestä juonestaan ja rehevästä kielenkäytöstään huolimatta intellektuellin kirjoittama, ja sukeltaa syvälle sosiologisiin, psykologisiin ja filosofisiin tulkintoihin.

Romaanin tapahtumat on sijoitettu Ranskan vallankumouksen kuohuviin vuosiin ja monet henkilöistä ja paikoista on ankkuroitu historiankirjoituksen faktoihin. Fiktiivisinä luomuksina henkilöt kuitenkin kasvavat edustamaan enemmän kuin pieniä yksilöitä suurten tapahtumien pyörteissä. He edustavat erilaisia kehityslinjoja, tapoja kasvaa hahmottamaan maailmaa ympärillään ja omaa merkitystään.

Henkilöiden kautta analysoidaan patriarkaalista sääty-yhteiskuntaa ja taloudellista eriarvoisuutta, jonka vääristymät lopulta purkautuvat tuhoisana vihana. Raivoavat kansanjoukot eivät olekaan sen jalompia kuin heidän vihaamansa aatelisto ja papisto. Toisaalta yksittäisten ihmisten kesken luontainen sosiaalisuus ja pohjimmainen hyvyys saa sijaa, ja arvonsa menettänyt kreivitär löytää ystävikseen sekä porton että pyövelin.

Kirjan mielenkiintoisin henkilö on markiisi de Sade, joka on kuvattu mielestäni todenmakuisella tavalla, vaikka tuon arvoituksellisen henkilön todellisesta persoonallisuudesta onkin hyvin vaihtelevia käsityksiä.

Painavasta sisällöstään huolimatta kirja käsittääkseni toimii aivan hyvin pelkkänä viihteenäkin, sen verran siinä on veijariromaanin piirteitä. Pelkkää viihdettä kaipaavaa saattavat kuitenkin haitata henkilöiden varsin pitkät repliikit, joissa he esittävät perusteltuja mielipiteitään. Minun mielestäni ne olivat viehättäviä, ja olen kiitollinen kustannustoimittajalle, joka ei ole vaatinut lyhentämään niitä.