Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Henry Aho: Ukko ja Hyrrä

Ukko ja Hyrrä on julkaistu vuonna 2016, kustantaja on Reuna. Lainkaan väheksymättä pieniä kustantamoja ja niiden merkitystä nykyisessä suomalaisessa kirjallisuudessa en kuitenkaan voi olla ihmettelemättä, miksi näin hyvin kirjoitettu ja kiinnostava kirja ei ole päätynyt jonkun suuren kustantamon valikoimiin. Eikö kirjailija ole sitä niille tarjonnut, vai eikö niissä ole ymmärretty, että hyvin markkinoituna tällaisella kirjalla olisi ollut mahdollisuus saavuttaa suuren lukijakunnan suosio?

Rakenteeltaan kirja koostuu kahdesta limitetystä kertomuksesta. Siinä satavuotias Late Viljanen elää kotitalossaan elämänsä viimeisiä päiviä seuranaan kissansa Hyrrä, jolle hän ryhtyy kertomaan elämäntarinaansa. Pääosassa on tuo elämäntarina minäkertojan monologina, mutta sitä katkovat pienet kommentit, joissa kerrotaan kissan ja ukon tekemisistä. Välillä käy siivooja, kunnan sosiaalityöntekijä ja naapurin mukava mies. Eläinlääkäriäkin tarvitaan, kun kissalla on vaikeuksia, mutta omia vaivojaan ukko on haluton hoidattamaan.

Late Viljasen elämä on ollut monivaiheinen, mutta se alkaa kotitalosta Teuvan Luusinloukolla ja päättyy sinne. Väliin mahtuu kokemuksia merellä ja ulkomailla, ja toisinaan tarinointiin viehättynyt mies taitaa hiukan keksiäkin juttujaan, mutta mukana on myös raskaita sotakokemuksia, ja sekä onnellisia aikoja että pettymyksiä. Kaikessa kerronnassa on vahva elämän maku, ja Late Viljanen kommentoi ihmisiä ja elämää ymmärryksellä ja myötätunnolla silloinkin, kun elämä näyttää karuimman puolensa.

Laajasta aineistosta huolimatta kirja on ehjä kokonaisuus. Se on yhden ihmisen tarina, joka hyvän kirjallisuuden tavoin laajenee kuvaamaan ihmisyyden ulottuvuuksia.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Juha Jyrkäs: Ouramoinen ja Uniaika

Ouramoinen ja Uniaika kuuluvat Kultala-trilogiaan, jonka on kirjoittanut Juha Jyrkäs ja kustantanut Salakirjat, kuvittajana on Ari Tukiainen. Eeppinen soturirunoelma Ouramoinen ilmestyi vuonna 2014, ja sitä edeltäviä tapahtumia kuvaava Uniaika vuonna 2015. Trilogian päättää vuonna 2016 ilmestynyt Rutaimo, jota en ole lukenut. Arvioni perustuu siis pelkästään teoksiin Ouramoinen ja Uniaika.

Juha Jyrkäs kirjoittaa Kultala-runoelmat kalevalamitalla, mikä jo sinänsä on mielenkiintoista. Jyrkäs ottaa myös vaikutteita Kalevalan kertomuksista ja kuvakielestä, mutta sen lisäksi muusta mytologiasta ja miekka ja magia -tyypin kirjallisuudesta. Tuloksena on omalaatuinen kokonaisuus, jota hyvällä syyllä voi luonnehtia vanhan suomalaisen kansanrunouden nykyaikaiseksi sovellukseksi. Näin siitäkin syystä, että Ouramoinen ja Uniaika eivät Kalevalan tapaan kaihda seksuaalisuutta ja siihen liittyvää kansanomaista sanastoa, jota jo vanhassa kansanrunoudessa tosiasiassa oli runsaasti.

Juha Jyrkäs ei ole pelkästään kirjailija, vaan myös muusikko ja esiintyvä taiteilija, Uniajan takakansitekstin mukaan heavy-kanneltaja. Hänen panoksensa suomalaiseen kulttuuriin on mielenkiintoinen ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Sielut kulkevat sateessa ilmestyi vuonna 2013 ja sen on kustantanut Atena. Se on Pasi Ilmari Jääskeläisen kolmas romaani, joka aiempien tavoin yhdistelee realismia ja fantasiaa omalaatuisella tavalla, jota parhaiten voinee luonnehtia maagiseksi realismiksi.

Pasi Ilmari Jääskeläisen ominaispiirteet ovat huikea tyylitaituruus ja kyky henkilöhahmojensa kautta tuoda esiin ihmisyyteen kätkeytyviä piirteitä tavalla, joka yllättää ja ihastuttaa. Realismiin yhdistyvät fantasiaelementit eivät koskaan ole ylimääräistä koristelua, vaan niillä on moniulotteisia merkityksiä.

Sielut kulkevat sateessa sisältää kauhukertomuksen piirteitä, mutta paljon myös havaintoja arjesta ja ihmissuhteista. Sen läpi kulkee asetelma, jossa fundamentalistinen uskonnollisuus ja ateismi ottavat toisistaan mittaa. Jääskeläinen tuo esiin runsaan kirjon suhtautumistapoja ja niihin liittyviä ongelmia.

Oikeastaan on täysin lukijan vastuulla, miten pitkälle hän osaa käyttää Jääskeläisen tarjoamaa aineistoa. Lukiessa myös jännite säilyy, kirjaa on vaikea laskea käsistään ennen loppua, ja monet sen kuvat ja symboliikka jäävät pyörimään mielessä.

Tämä ei ole niitä lukuelämyksiä, jotka unohtaa helposti.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Vuonna 2016 Gummeruksen kustantamana julkaistu Akvarelleja Engelin kaupungista on Jukka Viikilän esikoisromaani, jota lukiessa tuntuu luonnolliselta, että tekijä on dramaturgi ja runoilija. Teos rakentuu draaman tavoin kohtauksista, jotka ovat historiallisen Engelin pohjalta muokatun fiktiivisen minäkertojan päiväkirjamerkintöjä, ja teksti muistuttaa paikoin proosarunoa.

Työasioita. Jossakin niiden uumenissa, pitkien keskeneräisten käytävien, joutavien ja vaarallisten portaikkojen takana on ihmeellinen hetki, minun näköiseni mies, työhön keskittynyt, vailla ymmärrystä muusta maailmasta.

Teos sisältää paljon aforistista viisautta, ja sen ohessa kuvataan myös suunnittelutyötä ja rakennusten vähittäistä valmistumista. Taustalla ei ole sen enempää eikä vähempää kuin pohdinta ihmisen elämäntyöstä ja sen merkityksestä.

Kirja on tyylikkäästi toteutettu proosateos, jonka voi lukea pinnallisesti tai johon voi tehdä syväsukelluksia, siis hyvää kirjallisuutta. Tämän teoksen valinta vuoden 2016 Finlandia-palkinnon saajaksi osoittaa kuitenkin mielestäni taas kerran, että kaunis tyyli ja ketään loukkaamattomat mietelmät asetetaan herkästi rosoisemman, mutta vaativammin tavoittein kirjoitetun edelle.

torstai 8. joulukuuta 2016

Juhana Säde: Kaupunkien kuningatar

Kaupunkien kuningatar, joka ilmestyy Myllylahden kustantamana vuonna 2017, mutta jonka olen saanut luettavakseni ennakkopainoksesta, on jatkoa romaanille Maattomat kuninkaat. Jo tuossa esikoisteoksessaan Juhana Säde osoitti sekä taitonsa kirjoittaa nautittavaa tekstiä että kykynsä kirjoittaa historiallista romaania, joka perustuu asiantuntemukseen.

Kuten Maattomat kuninkaat myös Kaupunkien kuningatar on historiallista romaania parhaimmillaan. Se herättää eloon kuvaamansa aikakauden ja antaa lukijalle mahdollisuuden ymmärtää silloisia käytäntöjä, uskomuksia ja ajattelutapoja. Hämeestä Konstantinopoliin päätyneen Rautian minäkerronta on kuvauskeinona varsin oivallinen, sillä Rautia tekee älykkäitä ja perusteltuja havaintoja kulttuurieroista ja on samalla esimerkki kulttuurien sekoittumisesta ja ihmisen kyvystä oppia uutta ja sopeutua.

Kaupunkien kuningattaren kehyskertomuksena on pappismunkki Nikeforos Kappadokialaisen selvitys siitä, miten kirja on syntynyt hänen toimittamanaan nahkakääröistä, jotka sisälsivät Rautian sanelun mukaan kirjoitettuja muistelmia. Kirjan lukujen numerointikin on tehty niin kuin pappismunkki sen olisi tehnyt. (Se voi tosin olla lukijalle hämäävää, joten selitän tämän arvion liitteessä tuon numeroinnin perusteet.)

Kun päästään varsinaiseen tarinaan, pappismunkin ääni vaihtuu Rautian minäkerronnaksi. Sankarin ja hänen aiempien vaiheittensa esittely on ratkaistu suorastaan nerokkaasti ja hyvin vaikuttavasti niin, että Rautia herää taistelukentällä vainajien keskellä, eikä aluksi muista lainkaan, missä hän on ja miten hän on sinne joutunut. Rautian ajatusten selkenemisen myötä lukija sitten saa tarvitsemansa tiedot ajasta, paikasta ja sankarista itsestään.

Kirjasta ei puutu vauhtia eikä seikkailua ja ripaus romantiikkaakin on, mutta kirjan suurena ansiona on sen tarjoama kattava ajankuva. Itä-Rooman valtakunnan valot ja varjot, kristinuskon vähittäinen läpimurto, monet meille oudot tavat mutta myös ikiaikaiset vallan ja vastuun ongelmat tuodaan esiin. Kirjailija ei tarjoa yksinkertaisia vastauksia, mutta Rautia kasvaa kuitenkin vähitellen karttamaan ainakin tarpeettomalta tuntuvaa julmuutta, ja hänen kostonhalunsakin lientyy. Kirjassa maistuu elämä sen karuudessa mutta myös kauneudessa.

Liite: Lukujen numeroinnissa käytetään vanhaa kreikkalaista tapaa, jossa numerot merkitään kirjainmerkillä, jonka tunnistaa numeroksi sen yläkulmassa olevasta pilkusta. Kirjaimet alfasta jotaan ovat numerot 1-10, kuitenkin niin, että epsilonin (5) ja zetan (7) välissä on myöhemmästä aakkostosta kadonnut kirjain stigma (6). Luvut 11-19 kirjoitetaan kuin luvut 1-9, mutta niiden edessä on jota. Luku 20 on meidän k-kirjaintamme vastaava kappa, ja 21-29 kirjoitetaan kuin 1-9, mutta niiden edessä on kappa-kirjain.