Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Mike Pohjola: 1827

Mike Pohjolan romaani 1827, joka ilmestyi vuonna 2016 kustantajanaan Gummerus, on niitä ihastuttavia kirjoja, jotka pakenevat kaikkia lajimääritelmiä ja yhdistelevät eri tyylilajeja luodakseen omanlaisensa kokonaisuuden.

Rakenteessa on prologi, epilogi ja välinäytös, joissa on Turun palosta kertovan kirjan fiktiivinen syntytarina, ja jo tässä alkaa myös leikki, jossa fiktiiviseen liitetään viittauksia todella tapahtuneisiin asioihin. Kun sitten päästään varsinaiseen kertomukseen, sama leikki toistuu historiallisten tietojen vankalta pohjalta nousevana fiktiona. Vaikutelma on hyvin tehokas, sillä historiallinen tausta kuvataan huolellisesti, joskus jopa pikkupiirteisesti, ja fiktio saa groteskin liioittelun barokkimaisia piirteitä.

Erityisen selvää barokkimainen groteski on Turun arkkipiispan ja hänen vaimonsa saatananpalvonnassa. Sen voi lukea satiirina dualistisesta uskosta, jossa oletetaan Jumalan vastavoimaksi Saatana, ja nuo kaksi ovat voimiltaan ainakin lähes tasoissa. Jos Jumala ei tunnu vastaavan rukouksiin, pyrkimys turvautua Saatanaan jonkin hyvän ja tärkeän asian saavuttamiseksi voi tuntua houkuttelevalta.

Kirjassa on runsaasti satiiria, joka usein on yhteiskuntakriittistä sellaisella tavalla kuin se on Figaron häissä: palvelijat ovat viisaampia kuin herrat. Myös yhteiskunnan vähäosaisimpien asema tulee esiin, ja heidän keskuudessaan löytyy avuliaisuutta ja myötätuntoa enemmän kuin hyväosaisilla. Satiirin lomaan tulee pehmeästi hymyilevää huumoria ja hyvin kauniisti kuvattua rakkautta, joka saa traagisia sävyjä. Mutta tragiikka tulee esiin eleettömästi, sitä ennakoidaan näin:

Maria Vass kantoi aamuisia murkinantähteitä sioille. Sinne kaatuivat omenankuoret, palaneet puuronrippeet ja pilaantuneet maidot. Karsinassaan röhkivät siat velloivat tyytyväisinä ja vääntäytyivät kaukalonsa ääreen syömään.

"Syökä ny ku kerranki saatte", Maria sanoi ja yritti olla vetämättä henkeä. "Karsinassans täs jokane teurastust varto."

Kirjan alussa tunsin hetkittäin lukevani veijariromaania. Sitä tämä ei oikeastaan ole, sillä näkökulmia on paljon ja monenlaisia. Mutta keskeisiksi sankareiksi kohoavat kuitenkin nuori ylioppilas Elias Hellman ja varsinkin piika Maria, joka on nokkela ja toimintakykyinen.

Ja kaiken mausteena on joidenkin henkilöiden puhuma murre, ja turkulainen on juuri oikealla tavalla nasakasti iskevää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti