Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Timo Sandberg: Mustamäki

Mustamäki julkaistiin vuonna 2013, ja sen kustantanut Karisto mainitsee jopa kirjan alaotsikossa, että se on jännitysromaani. Onhan se sitäkin siinä mielessä, että teoksessa toteutuvat tietyt jännitysromaanille ominaiset piirteet, mutta kirjalla on myös muita ja keskeisempiä ulottuvuuksia. Se on sekä lähihistoriaamme valottava että hyvin selkeästi yhteiskunnallinen romaani.

Mustamäki kertoo siitä yhteiskunnallisesta todellisuudesta, jossa kansalaissodan jälkeinen Suomi eli. Kiihkottomasti mutta armottoman rehellisesti sivutaan sekä punaista että valkoista terroria, ja kansan kahtia jakanutta epäluuloa ja pelkoa. Päähenkilönä on Otso Kekki, poliisi, joka on partioinut Lahden kaduilla jo Venäjän vallan loppuvaiheissa, ja jatkanut työtään kansalaissodan aikana silloinkin, kun Lahti oli punaisten hallussa. Kansalaissodan jälkeen poliisikuntaa uudistettaessa hän on saanut pitää virkansa, mutta hänen uudet, poliittisesti oikealle suuntautuvat virkatoverinsa suhtautuvat häneen epäluuloisesti.

Otso Kekki on hyvin miellyttävä henkilö, jolla on kiihkottomia ajatuksia ja pyrkimys puolueettomuuteen. Kirjan varsinaiseksi sankariksi nousee kuitenkin Hilda, joka työskentelee pesijänä yleisessä saunassa. Hän huolehtii perheestään, josta valkoiset ovat surmanneet vanhimman tyttären, mies on kokemustensa murtamana Tammisaaren vankilasta palattuaan turvautunut viinaan, ja poika levittää öisin propagandalehtisiä, joissa uhkaillaan lahtareita kostolla. Hilda yrittää pitää yllä arkisia toimintoja ja haluaa unohtaa menneet, mutta kirjan lopussa hänen mittansa on täysi, mikä johtaa dramaattiseen ja yllättävään loppuratkaisuun.

Kirjassa tapahtuneet murhat eivät ole varsinaisesti vaikeita selvitettäviä, vaan tapahtumien kulku selviää varsin pian. Mutta sisällissodan voittaneen osapuolen valitsemista poliiseista suurin osa ei halua puuttua siihen, että hyvät ja kunnolliset kansalaiset tappavat muutaman punaista propagandaa levittävän henkilön. Otso Kekin esimies kieltää häntä jatkamasta tutkimuksia, ja kun hän sitkeästi haluaa saada murhaajat vastuuseen, hänen kelpoisuuttaan poliisiksi aletaan kyseenalaistaa.

Sandbergin kerronta on sujuvaa, mutta konstailematonta. Silti hän onnistuu luomaan uskottavia henkilökuvia Hildan lisäksi varsinkin venäläissyntyisestä kaunottaresta Verasta, joka toisinaan suorittaa miehille pieniä palveluksia miesten antamia lahjoja vastaan. Kirjailija kuvaa hänen tilanteensa hyvin ymmärtävästi ja kauniisti, ja myös Otso Kekki on valmis ymmärtämään naisen tilanteen ja jopa rakastumaan häneen. Kirjan pääpaino on kuitenkin sen oivaltavassa yhteiskuntakuvauksessa, joka ei yksinkertaista asioita, vaan esittää vihan ja epäluulon repimässä yhteisössä elämisen karuuden, mutta myös ihmisten yrityksen ymmärtää ja löytää yhteys toisiinsa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.