Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Harri Närhi: Kuparitalo

WSOY:n syksyn 2016 uutuuksiin kuuluva Kuparitalo on satiiria, mutta varsinkin aluksi lempeästi hymyilevää satiiria. Asianajaja Sari Broséliuksen hahmossa se kuvaa kuitenkin niin osuvasti oman ahneutensa ja kyynisyytensä kahleissa pyristelevää ihmistä, joka kaipaa elämäänsä kauneutta ja levollisuutta, että satiiri saa traagisia vivahteita.

Sari Broséliuksen elämänpiiristä siirrytään kuvaamaan nuorta somalialaistaustaista miestä Awaale Valonsuuta, joka on tullut Suomeen kahdeksanvuotiaana sisarensa ja tämän suomalaisen aviomiehen Jaakon perheeseen. Hän kokee itsensä suomalaiseksi, ja tulee toimeen myös satunnaisesti kohtaamansa rasismin kanssa, tarvittaessa kovin ottein, mutta myös nauramalla muiden mukana neekerivitseille. Lapsuusmuistot ja halu tavata äiti ja veljet saavat hänet kuitenkin matkustamaan Somaliaan, jossa todellisuus ei vastaakaan hänen muistojaan.

On aina hiukan arveluttavaa, jos kirjailija pyrkii kuvaamaan itselleen vierasta kulttuuria sisäpiiriläisen tavoin. Kun näkökulma on suomalaistuneen Awaale Valonsuun, kuvaus kuitenkin vaikuttaa varsin onnistuneelta. Erityisen arkaluontoista on kuvata vierasta uskontoa, mutta kirjailija esittelee monipuolisesti sitä, miten uskonto voi olla sisäistettyä vakaumusta, niin kuin Awaalen äidillä, tapojen noudattamista tai vaikkapa keino manipuloida.

Awaale, hänen sisaruksensa ja äitinsä kommunikoivat keskenään avoimuudella ja kuitenkin toisensa keskinäisistä ristiriidoista huolimatta hyväksyen. Yhteiskunnan rakenteiden huojuessa ja korruption rehottaessa ehkä suku ja perhe ovat se, mihin turvaudutaan, mutta onhan kulttuurieroille paljon muitakin selityksiä. Sari Broséliuksen hahmossa korostuu suomalaisten ihmissuhteiden laskelmoivuus ja kylmyys, jossa kissa saattaa olla läheisin yhteys aitoihin tunteisiin.

Mutta Awaale ja hänen veljensä ovat hekin etääntyneet toisistaan:

Veljeni on veljeni eikä kuitenkaan. Yli kymmenen vuotta on kulunut, ja hän on ilmeisesti ollut sotimassa koko sen ajan. Se Yusuf, jonka kanssa pelasin palloa kotitalomme takapihalla, on poissa, tilalla on tämä itsetietoinen palkkasoturi, joka nauraa paljon, mutta jonka silmissä se ei enää näy.

Awaalen seikkailu Yusufin seurassa molemmin puolin Etiopian rajaa saa veijariromaanin piirteitä, jossa on ripaus rosvoromantiikkaakin, mutta pohjimmiltaan se kertoo ihmisten yrityksistä selvitä kaoottisissa oloissa. Kirjan satiiri saa synkimmät piirteensä vasta Suomeen paluun jälkeen, kun suojelupoliisin edustaja Toivo Korhonen ottaa yhteyden Awaaleen ja pakottaa uhkailemalla hänet vakoilemaan helsinkiläisessä moskeijassa kävijöitä. Toivo Korhonen on kuvattu räikeän rasistiseksi, ja ikävä kyllä tuo kuvaus ei maistu liioittelulta, vaan vastaa hyvin niitä asenteita, joita tosielämässä tapaa.

Kirja ei kuitenkaan pääty synkkiin tunnelmiin. Loppuun on heitetty pieni ripaus magiaa, ja sekä Sari Brosélius että Toivo Korhonen vapautuvat riivaajahengistään. Haluaisin pitää sitä vertauskuvana siitä, että monikulttuurisuus ja erilaisten käsitysten kohtaaminen lopulta auttaa meitä suomalaisia kasvamaan ihmisinä paremmin kykeneviksi rakastamaan kaikkia lähimmäisinämme.

1 kommentti:

  1. Kiitos blogistasi ja erityisesti tästä arviosta! Luin arviosi ennen kirjaan tarttumista enkä tullut pettymään. Kuparitalo oli minulle pitkästä aikaa "pajatson tyhjentäjä", toivon, että tämän luettuani pääsen itsekin kirjoittamaan taas muuta kuin blogia.

    VastaaPoista