Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

torstai 29. syyskuuta 2016

Timo Sandberg: Murhakuja

Vuonna 2016 Kariston kustantamana ilmestynyt Murhakuja jatkaa sarjaa, jonka aloittivat Mustamäki (Karisto 2013) ja Häränsilmä (Karisto 2015). Jo aiemmissakin osissa keskeistä oli kansalaissodan jälkeinen poliittisesti jännittynyt tilanne, jossa osa poliiseista yritti pysyä puolueettomina, mutta osa hyväksyi äärioikeiston toimet ja jopa tuki niitä. Murhakujassa painopiste siirtyy yhä enemmän kuvaamaan poliittista tilannetta ja sen vaikutusta ihmisten elämään.

Lapuan liike on rohkaistunut ja toteuttaa muilutuksia häikäilemättä. Osa entisistä punaisista toivoo kiristyneen tilanteen rauhanomaista ratkaisua, mutta osa valmistautuu uuteen taisteluun. Sandbergin vahvuutena on kuvata tilannetta yksittäisten ihmisten kokemana, heidän henkilökohtaisiin toiveisiinsa ja pelkoihinsa kietoutuneena. Ketään ei demonisoida, ei edes Jumalan tuomion toteuttajiksi itseään mieltäviä valkoisia, mutta kukaan ei myöskään saa sädekehää, vaan punaisetkin ovat epäluuloisia ja julmia pettureina pitämiään kohtaan.

Kirjan perusrakenne on hyvin samanlainen kuin sen kahden edeltäjän. Tapahtuu henkirikos, jonka tekijät pystytään melko pian päättelemään, mutta heidän osoittamisensa syyllisiksi onkin sitten lähes mahdotonta, koska osa poliiseista on haluttomia viemään tutkimuksia siihen suuntaan, eikä tuomitsemishaluakaan löydy kovin helposti sieltä, missä tuomioita jaetaan.

Elävyyttä kirjaan tuovat mielenkiintoiset ja hyvin kuvatut henkilöt, varsinkin kokoavana hahmona toimiva Otso Kekki, mutta monet muutkin, ja varsin vaikuttava on kirjan loppu, jossa kuunnellaan Svinhufvudin radiopuhetta.

Puheen jälkeen oli hiljaista, mutta ihmisistä saattoi aistia helpotuksen. Puhe oli katkaissut epätietoisuuden siitä, millä puolella tasavallan päättäjät olivat.

 Murhakuja ansaitsisi tulla laajalti luetuksi poliittisena romaanina ja kuvauksena siitä, mitä tapahtuu, kun viha ja epäluulo saavat vallan, ja poliittisvaikutteinen terrori aletaan kokea luvalliseksi.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Timo Sandberg: Häränsilmä

Häränsilmä ilmestyi Kariston kustantamana vuonna 2015, ja se on jatkoa kaksi vuotta aikaisemmin ilmestyneelle romaanille Mustamäki. Mustamäen tavoin Häränsilmäkään ei ole pelkkä jännitysromaani, vaan se on lähihistoriaamme valottavaa yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa kirjallisuutta. Ulkoisena kehyksenä sille on aika, jolloin Lahteen rakennettiin radiomastot.

Mustamäki ja Häränsilmä muodostavat niin kiinteän kokonaisuuden, että ne pitäisi lukea oikeassa järjestyksessä. Jos aloittaa Häränsilmästä tuntematta Mustamäen henkilöitä ja tapahtumia, kirja tuntuu aluksi pirstaleiselta, ja kerronnan osia joutuu kokoamaan kuin palapeliä, ennen kuin kokonaisuus alkaa hahmottua. Kokoaminen kuitenkin onnistuu, sillä minä luin Häränsilmän ennen Mustamäkeä, ja pidin silti kirjasta.

Keskeiseksi Häränsilmässä kohoaa Otso Kekin pyrkimys tehdä poliisin työtä puolueettomasti, vaikka suuri osa hänen työtovereistaan on haluttomia selvittämään poliisisurmia, koska surmattujen poliisien sanotaan olleen kansalaissodan aikaan punaisten joukossa, ja heidät on todennäköisesti murhattu poliittisista syistä. Samalla seurataan monien ihmisten elämää, ja kansalaissodan toisistaan erottamien ihmisryhmien epäluulo ja viha toisiaan kohtaan tulee hyvin selkeästi esiin. Henkilöt eivät silti jakaudu hyviin ja pahoihin, vaan ihmiset esitetään inhimillisessä rosoisuudessaan.

Otso Kekin ja hänen rakastettunsa Veran suhde on kuvattu hyvin kauniisti. Se on ihmissuhde, joka rakentuu toinen toisistaan välittämisestä ja halusta ymmärtää, vaikka heitä erottavat kulttuuritausta ja erilaiset elämänkokemukset.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Harri Närhi: Kuparitalo

WSOY:n syksyn 2016 uutuuksiin kuuluva Kuparitalo on satiiria, mutta varsinkin aluksi lempeästi hymyilevää satiiria. Asianajaja Sari Broséliuksen hahmossa se kuvaa kuitenkin niin osuvasti oman ahneutensa ja kyynisyytensä kahleissa pyristelevää ihmistä, joka kaipaa elämäänsä kauneutta ja levollisuutta, että satiiri saa traagisia vivahteita.

Sari Broséliuksen elämänpiiristä siirrytään kuvaamaan nuorta somalialaistaustaista miestä Awaale Valonsuuta, joka on tullut Suomeen kahdeksanvuotiaana sisarensa ja tämän suomalaisen aviomiehen Jaakon perheeseen. Hän kokee itsensä suomalaiseksi, ja tulee toimeen myös satunnaisesti kohtaamansa rasismin kanssa, tarvittaessa kovin ottein, mutta myös nauramalla muiden mukana neekerivitseille. Lapsuusmuistot ja halu tavata äiti ja veljet saavat hänet kuitenkin matkustamaan Somaliaan, jossa todellisuus ei vastaakaan hänen muistojaan.

On aina hiukan arveluttavaa, jos kirjailija pyrkii kuvaamaan itselleen vierasta kulttuuria sisäpiiriläisen tavoin. Kun näkökulma on suomalaistuneen Awaale Valonsuun, kuvaus kuitenkin vaikuttaa varsin onnistuneelta. Erityisen arkaluontoista on kuvata vierasta uskontoa, mutta kirjailija esittelee monipuolisesti sitä, miten uskonto voi olla sisäistettyä vakaumusta, niin kuin Awaalen äidillä, tapojen noudattamista tai vaikkapa keino manipuloida.

Awaale, hänen sisaruksensa ja äitinsä kommunikoivat keskenään avoimuudella ja kuitenkin toisensa keskinäisistä ristiriidoista huolimatta hyväksyen. Yhteiskunnan rakenteiden huojuessa ja korruption rehottaessa ehkä suku ja perhe ovat se, mihin turvaudutaan, mutta onhan kulttuurieroille paljon muitakin selityksiä. Sari Broséliuksen hahmossa korostuu suomalaisten ihmissuhteiden laskelmoivuus ja kylmyys, jossa kissa saattaa olla läheisin yhteys aitoihin tunteisiin.

Mutta Awaale ja hänen veljensä ovat hekin etääntyneet toisistaan:

Veljeni on veljeni eikä kuitenkaan. Yli kymmenen vuotta on kulunut, ja hän on ilmeisesti ollut sotimassa koko sen ajan. Se Yusuf, jonka kanssa pelasin palloa kotitalomme takapihalla, on poissa, tilalla on tämä itsetietoinen palkkasoturi, joka nauraa paljon, mutta jonka silmissä se ei enää näy.

Awaalen seikkailu Yusufin seurassa molemmin puolin Etiopian rajaa saa veijariromaanin piirteitä, jossa on ripaus rosvoromantiikkaakin, mutta pohjimmiltaan se kertoo ihmisten yrityksistä selvitä kaoottisissa oloissa. Kirjan satiiri saa synkimmät piirteensä vasta Suomeen paluun jälkeen, kun suojelupoliisin edustaja Toivo Korhonen ottaa yhteyden Awaaleen ja pakottaa uhkailemalla hänet vakoilemaan helsinkiläisessä moskeijassa kävijöitä. Toivo Korhonen on kuvattu räikeän rasistiseksi, ja ikävä kyllä tuo kuvaus ei maistu liioittelulta, vaan vastaa hyvin niitä asenteita, joita tosielämässä tapaa.

Kirja ei kuitenkaan pääty synkkiin tunnelmiin. Loppuun on heitetty pieni ripaus magiaa, ja sekä Sari Brosélius että Toivo Korhonen vapautuvat riivaajahengistään. Haluaisin pitää sitä vertauskuvana siitä, että monikulttuurisuus ja erilaisten käsitysten kohtaaminen lopulta auttaa meitä suomalaisia kasvamaan ihmisinä paremmin kykeneviksi rakastamaan kaikkia lähimmäisinämme.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Timo Sandberg: Mustamäki

Mustamäki julkaistiin vuonna 2013, ja sen kustantanut Karisto mainitsee jopa kirjan alaotsikossa, että se on jännitysromaani. Onhan se sitäkin siinä mielessä, että teoksessa toteutuvat tietyt jännitysromaanille ominaiset piirteet, mutta kirjalla on myös muita ja keskeisempiä ulottuvuuksia. Se on sekä lähihistoriaamme valottava että hyvin selkeästi yhteiskunnallinen romaani.

Mustamäki kertoo siitä yhteiskunnallisesta todellisuudesta, jossa kansalaissodan jälkeinen Suomi eli. Kiihkottomasti mutta armottoman rehellisesti sivutaan sekä punaista että valkoista terroria, ja kansan kahtia jakanutta epäluuloa ja pelkoa. Päähenkilönä on Otso Kekki, poliisi, joka on partioinut Lahden kaduilla jo Venäjän vallan loppuvaiheissa, ja jatkanut työtään kansalaissodan aikana silloinkin, kun Lahti oli punaisten hallussa. Kansalaissodan jälkeen poliisikuntaa uudistettaessa hän on saanut pitää virkansa, mutta hänen uudet, poliittisesti oikealle suuntautuvat virkatoverinsa suhtautuvat häneen epäluuloisesti.

Otso Kekki on hyvin miellyttävä henkilö, jolla on kiihkottomia ajatuksia ja pyrkimys puolueettomuuteen. Kirjan varsinaiseksi sankariksi nousee kuitenkin Hilda, joka työskentelee pesijänä yleisessä saunassa. Hän huolehtii perheestään, josta valkoiset ovat surmanneet vanhimman tyttären, mies on kokemustensa murtamana Tammisaaren vankilasta palattuaan turvautunut viinaan, ja poika levittää öisin propagandalehtisiä, joissa uhkaillaan lahtareita kostolla. Hilda yrittää pitää yllä arkisia toimintoja ja haluaa unohtaa menneet, mutta kirjan lopussa hänen mittansa on täysi, mikä johtaa dramaattiseen ja yllättävään loppuratkaisuun.

Kirjassa tapahtuneet murhat eivät ole varsinaisesti vaikeita selvitettäviä, vaan tapahtumien kulku selviää varsin pian. Mutta sisällissodan voittaneen osapuolen valitsemista poliiseista suurin osa ei halua puuttua siihen, että hyvät ja kunnolliset kansalaiset tappavat muutaman punaista propagandaa levittävän henkilön. Otso Kekin esimies kieltää häntä jatkamasta tutkimuksia, ja kun hän sitkeästi haluaa saada murhaajat vastuuseen, hänen kelpoisuuttaan poliisiksi aletaan kyseenalaistaa.

Sandbergin kerronta on sujuvaa, mutta konstailematonta. Silti hän onnistuu luomaan uskottavia henkilökuvia Hildan lisäksi varsinkin venäläissyntyisestä kaunottaresta Verasta, joka toisinaan suorittaa miehille pieniä palveluksia miesten antamia lahjoja vastaan. Kirjailija kuvaa hänen tilanteensa hyvin ymmärtävästi ja kauniisti, ja myös Otso Kekki on valmis ymmärtämään naisen tilanteen ja jopa rakastumaan häneen. Kirjan pääpaino on kuitenkin sen oivaltavassa yhteiskuntakuvauksessa, joka ei yksinkertaista asioita, vaan esittää vihan ja epäluulon repimässä yhteisössä elämisen karuuden, mutta myös ihmisten yrityksen ymmärtää ja löytää yhteys toisiinsa.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Markku Pääskynen: Sielut

Sielut ilmestyi vuonna 2015 Tammen kustantamana, ja se on Markku Pääskysen kahdeksas romaani.

Sielut on kertomus kevätpäivästä, jona ihminen voisi olla huolissaan monestakin asiasta, kuten idästä leviävästä säteilystä tai lähestyvästä autosta, jota seuraa joukko poliiseja ja toimittajia. Ainon ja Kristianin tietoisuuteen mahtuu kuitenkin vain yksi merkittävä asia sen jälkeen, kun heidän tyttärensä Maijan opettaja soittaa, että tyttö ei ole ilmestynyt kouluun, eikä tiedetä, minne hän on joutunut.

Markku Pääskysen kerronta on eleetöntä, mutta yksityiskohtia myöten tarkkaan harkittua, ja hänen kielensä on kaunista, paikoin kuulaudessaan sellaista, että sitä tekisi mieli nimittää lyyriseksi. Kirjassa perimmäisenä sanomana on, miten eri tavoin me koemme samat asiat. Elämme kukin omassa todellisuudessamme, ja vaikka yhteinen huoli saa meidät vähäksi aikaa toimimaan yhteisen päämäärän takia, kokemuksemme pysyvät silloinkin erillisenä. Mutta onko sittenkin yhdistäviä säikeitä, vaikka emme olisi niistä tietoisia?

Markku Pääskysen kirjat eivät ole jokamiehen kirjallisuutta. Ne vaativat syventymistä piilomerkityksiin ja vähäisiin vihjeisiin. Sellaistakin kirjallisuutta kuitenkin tarvitaan, se kulkee kirjallisuuden kehityksen etulinjassa kartoittamassa kirjallisen ilmaisun mahdollisuuksia, ja suomalaisista nykykirjailijoista harva tekee sitä niin hyvin kuin Markku Pääskynen.

torstai 1. syyskuuta 2016

Homeros: Odysseia (suomennos Otto Manninen)

Homeroksen Ilias ja Odysseia ovat teokset, joissa taistelijasankari tuli länsimaiseen kirjallisuuteen. Nuo kaksi eeposta ovat kuitenkin luonteeltaan varsin erilaisia. Ilias kertoo sankaruuden tragiikasta, Odysseiassa taas on romanssin piirteitä: päähenkilö joutuu eroon rakkaistaan, tuntemattomille seuduille, kokee vaaroja ja vaikeuksia, ja pääsee lopulta kotiin.

Homeroksen sankarit ovat päällikköjä, joilla on johdettavanaan suuri miesjoukko. Miehet juhlivat päällikön kustannuksella hänen talossaan, mutta vastapainoksi kestityksestä heidän kuuluu auttaa häntä sota- ja ryöstöretkillä. Odysseiassa on myös yksinäisen taistelijasankarin kuvausta, sillä Odysseuksen kaikki seuralaiset tuhoutuvat kotimatkalla, ja kotiin palatessaan hän aluksi toimii yksin. Hänkin on kuitenkin päällikkö, joka palaa kotiin ottamaan hallintaansa sen mikä on hänen vastuualuettaan.

Odysseia on rakenteeltaan mielenkiintoinen, sillä se ei kerro tarinaansa kronologisessa järjestyksessä. Ensin kuvataan jumalien kokous, jossa keskustellaan Odysseuksen kohtalosta, ja sitten siirrytään Ithakaan kuvaamaan Penelopen ja Telemakhoksen tilannetta, kun talon isäntä on poissa, ja kotona mellastavat kutsumattomat vieraat. Athene-jumalatar tulee ihmishahmossa neuvomaan Telemakhosta. (Athenen ilmestymiset voi tulkita monin tavoin, sillä Athene edustaa järkevää harkintaa, ja hänen läsnäolonsa on usein vertauskuva ihmisen omista ajatuksista, mutta en nyt selitä sitä tässä yhteydessä enempää.) Sitten seuraa pitkä kuvaus Telemakhoksen retkestä isäänsä etsimässä, ja vasta sen jälkeen siirrytään kertomaan Odysseuksesta Kalypson saaressa, hänen lähdöstään sieltä ja päätymisestään faiaakkien maahan. Faiaakkien luona hän sitten kertoo ne tarinat, jotka tunnetaan "Odysseuksen harharetkinä". Niissä on paljon jälkiä kansantarinoista, ja ne poikkeavat varsin paljon muun kerronnan realistisemmasta otteesta.

Faiaakit ovat myyttinen, rauhanomainen kansa. He ovat väistyneet kaukaiselle saarelleen pakoon väkivaltaisia naapureitaan, elävät sovussa kaikkien kanssa ja auttavat haaksirikkoiset kotitielle. Faiaakeilla on jäänteitä matriarkaatista, heidän kuninkaansa Alkinoos kunnioittaa vaimoaan "kuin ennen oli tapana".

Mahdollisia jäänteitä matriarkaalisesta kulttuurista on myös Penelopen itsenäisyydessä ja Odysseuksen kunnioittavassa suhtautumisessa häneen. Penelopen käytöksessä outoa kerjäläistä kohtaan on samaa ystävällisyyttä kuin Nausikaalla, joka selittää Odysseusta pelkääville palvelustytöille: "Harhaillen, hädän all' ajelehtinut on tämä tänne;/ häntä on auttaminen; Zeun tuomia kaikkipa vieraat/ kaikk' osapuutot on aina".

Penelope joutuu kuitenkin tasapainoilemaan kulttuurissa, jota hallitsevat miehiset arvot. Valta ja omaisuus siirtyy taistellen, ja sitä on varjeltava asein. Odysseus selittääkin vaimolleen kotiin palattuaan:

"Nytpä, kun kanssasi unt' olen nauttinut kaivatun vuoteen,
kaikkea kaitse, mi talteen lie tavaroitani jäänyt;
laitumen laumat taas, mitä tappoi korskeat sulhot,
korvaan ryöstelemällä - -"

Odysseian lopussa tosin tehdään Athenen avulla "ikikestävä rauha", mutta tosielämässä nuo rauhat eivät kauan kestäneet tuossakaan kulttuurissa.