Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Homeros: Ilias (suomentanut Otto Manninen)

Paras tapa lukea Homeroksen Ilias olisi lukea se alkukielellä. Silloin siitä saa irti vivahteita, jotka eivät tallennu mihinkään käännökseen. Toiseksi paras tapa tutustua Iliaaseen on lukea käännös, jonka vanhaa kreikkaa osaava ja eepoksen syntyajan kulttuuria hyvin tunteva runoilija on laatinut heksametrimittaan. Ja onneksi meillä on sellainen: Otto Mannisen suomennos, joka ilmestyi vuonna 1919, ja josta sen jälkeen on otettu lukuisia uusintapainoksia. Minulla on niistä WSOY:n vuonna 1990 julkaisema viides painos.

Mannisen heksametri on soljuvaa ja nautinnollista luettavaa. Koska Manninen pyrkii olemaan hyvin uskollinen alkutekstille, hän joutuu kuitenkin tekemään äidinkielellemme runomuodon säilyttämisen vaatimia lyhennelmiä ja joskus uudissanojakin. Tässä näytteeksi eepoksen alkusäkeet:

Laulaos, oi runotar, viha Peleun poian Akhilleun 
turmiokas, mi akhaieja löi lukemattomin tuskin,
monta mi Haadeen luo väkivoipaa sielua syöksi
sankarien, heist' itsestään teki koirien riistan,
lintujen eineen - - 

Tuollaiset ratkaisut ovat käytännössä välttämättömiä, ja käytettyyn kieleen tottuu nopeasti. Itse vieroksun oikeastaan vain sitä, että Manninen toisinaan nimittää vuoria tuntureiksi.

Hyvään heksametrimittaan tehty käännös on ainoa mahdollisuus välittää edes jotain siitä, miten vahvasti merkitykset alkutekstissä sitoutuvat runomuotoon. Keskeisintä siinä on ironinen sidos kammottavien tapahtumien ja kauniisti soivan ilmaisun välillä.

Laajalle leviävien ja aikaa kestävien myyttien muodostumisessa ei ole mitään mystistä. Jokin tarina viehättää kuulijoita, ja sitä kerrotaan uudestaan ja uudestaan. Siihen lisäillään piirteitä, ja hyväksymistä saavia juonteita toistetaan, muu karsiutuu. Prosessissa jää lopulta jäljelle sellainen, millä on laajaa vastakaikua ihmismielissä eri paikoissa ja eri aikoina.

Iliaan aihepiiristäkin oli ensin tarinoita. Ennen niiden vakiintumista kirjalliseen eeposmuotoon niitä esittivät kiertelevät runonlaulajat, aoidokset. Ne olivat sankaritarinoita, eivät arkirealismia, mutta asiat kuvataan niin, että ne vastaavat suurin piirtein kuulijoiden/lukijoiden kokemuksia ja tietämystä. Iliaassa on hyvinkin todenmakuisia taistelukuvauksia, ja Odysseus muistuttaa Akhilleukselle, joka haluaa rynnätä taisteluun kostamaan Patrokloksen kuolemaa:

Eihän voi koko päivää mies, sen laskuhun asti
ruokaa vaill' ihan rynnistää vihamiehiä vastaan;
sillä jos ottelemaan häll' onkin mieli ja into,
herpoo hiljalleen jäsenensä, ja käy jano, nälkä
kimppuun näännyttäin, ja jo horjua askelet alkaa.

Akhilleus pystyy tässä tilanteessa tulemaan toimeen syömättä, koska Athene tulee avuksi ja virkistää häntä jumalien ravinnolla. Homeroksella jumalat ovat vahvasti symbolisia edustaen usein ihmisen eettisiä, emotionaalisia ja älyllisiä puolia, joten Athenen avun voi tulkita myös täysin luonnollisella tavalla: Akhilleuksen tunteet antavat hänelle voimaa.

Ilias kuvaa sodan ankeaa todellisuutta sumeilematta, ja heksametrimuodon jäsentyneisyys korostaa sisällön kaoottisuutta. Sankaritekojen seurausten raaka kuvaus on Iliaassa sodanvastaisuutta, ja lukijaan vaikuttaa varsinkin se, että sankarin surmaamat henkilöt yksilöidään ja annetaan heistä taustatietoa. He eivät ole nimettömiä vihollisia, vaan ihmisiä, joiden surmaamisesta rakentuu sankarin syyllisyys.

Kuin iso-otsaiset härät yhteen iestävi maamies
puimaan ohraa kellervää elotanterehella;
härkäin mylvivien jalat joutuin pui jyvät irti:
noin hevot aimon Akhilleun, maan tömisyttäjät, kenttää
kilpien, ruumihien yli kiitivät, vaunujen alla
akseli hurmeess' ui, etukaiteeseen veri parskui,
viskoutuin kavioista ja vinhain pyörien alta.
Mutta Akhilleus päin orot ohjasi, kunnian kuulun
saadakseen, kädet kauhukkaat veritahmahan peittyi.

Kunnian hankkimisen motiivi on selvästi ilmoitettu, mutta sankaruus kuvataan vastenmielisen näköiseksi. Alkutekstin sana, jonka Manninen osuvasti kääntää veritahmaksi, tarkoittaa hyytynyttä ja likaista verta. Se ei tahraa vain taistelukenttää, vaan sankarin varusteet ja hänet itsensäkin ilmeisesti melko hirvittäväksi katsoa.

Akhilleus tietää mainetekojensa rumuuden. Kun hän sanoo tuntevansa ennustuksen, jonka mukaan hän sankaruutta tavoitellessaan kuolee nuorena, mutta jäädessään maineettomana kotiin eläisi onnellisena vanhaksi, hän itse asiassa tuntee sankarina syyllistyneensä tekoihin, jotka ansaitsisivat rangaistuksen.

Simone Weil toteaa, että Ilias on väkivallan eepos, joka on väkivallan vastainen kuvatessaan, miten väkivalta murskaa kaikki, joita se koskettaa. Eepos ulottaa kuitenkin hellyydestä kumpuavan haikeuden kaikkiin, ja kaikkea tuhoutuvaa surraan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.