Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

torstai 4. elokuuta 2016

Edgar Rice Burroughs: Mars-trilogia

Kesällä 1911 monenlaisia aloja kokeillut ja liikemiehenäkin kehnosti menestyvä 35-vuotias Edgar Rice Burroughs kirjoitti kertomusta "Under the Moons of Mars" häveten harrastustaan ja tuntien itsensä pikkupojaksi, joka leikkii intiaanileikkejä. Tarjotessaan käsikirjoitusta jatkokertomuksia kustantavalle julkaisulle hän korosti lähetekirjeessä kirjoittaneensa sen vain rahan takia. Hän halusi salata, että kertomus oikeastaan oli syntynyt päiväunista, kuvitelmista, joista hän nautti.

Teos julkaistiin ensin jatkokertomuksena ja sitten kirjana nimellä A Princess of Mars. Se sai kaksi jatko-osaa, The Gods of Mars ja The Warlord of Mars, ja tarkoitus oli, että se jäisi trilogiaksi. Suuren suosion takia Burroughs kirjoitti sitten sarjaan paljon lisää, mutta käsittelen tässä tuota Mars-sarjan aloittanutta trilogiaa.

Mars-trilogia alkaa kehyskertomuksesta, jossa selostetaan, miten John Carterin käsikirjoitus joutui nuoren sukulaisen, Edgar Rice Burroughsin haltuun. Kehyskertomuksen Edgar Rice Burroughs on kuitenkin kirjailijakaimaansa parikymmentä vuotta vanhempi. Kirjailijan ujuttaminen fiktiiviseksi henkilöksi on kerronnan tasoilla leikkimistä, joka kyseenalaistaa todellisuuden ja fiktion rajaa. Burroughs kyseenalaisti sitä mielellään myös puhumalla fiktiivisestä henkilöstään kuin tämä olisi todellinen. Esimerkiksi kirjeessä veljelleen Harrylle hän vakuuttaa, että John Carterin silminnäkijälausunto ohittaa tiedemiesten Marsista esittämät, luuloihin perustuvat väitteet.

Varsinainen kertomus on päähenkilön minäkerrontaa. Heti alussa selviää, ettei John Carter ole tavallinen kuolevainen: hän ei muista koskaan olleensa lapsi, eikä hän vanhene. Kertomuksen alussa hän kuitenkin elää aikansa ihmiselle mahdollista elämää: hän on taistellut sisällissodassa häviäjän riveissä ja päätynyt sen jälkeen kullankaivajaksi Arizonaan. Arizonassa hän joutuu intiaaneja paetessaan luolaan, jossa on kummallinen haju. Hän halvaantuu menettämättä kuitenkaan tajuntaansa, ja voitettuaan tahtonsa äärimmilleen ponnistaen näkymättömät kahleensa hän näkee lattialla kuolleen ruumiinsa, jonka vieressä hän seisoo alastomana. Näin on siis tapahtunut yhtä aikaa kuolema ja syntymä uuteen elämään.

Mars-planeetalle sankari siirtyy, kun hän tulee luolasta ulos ja ojentaa kaivaten kätensä sodanjumalan tähteä kohti. Burroughs ei selittele, tapahtumien unimainen luonne on vain hyväksyttävä sellaisenaan.

Mars-planeetalla John Carter joutuu kookkaiden, hurjien tharkien pariin, ja vaikka hän on näiden vankina, hän rohkeutensa ja taistelukykynsä ansiosta pian saa osakseen arvonantoa ja löytää ystäviä, joista tärkein on Tars Tarkas, thark joka ei hyväksy oman rotunsa julmia perinteitä. Kun tharkien vangiksi päätyy myös Heliumin prinsessa Dejah Thoris, John Carter päättää pelastaa prinsessan. Pakoyritys johtaa kuitenkin vain uusiin seikkailuihin, ja Dejah Thoris päätyy vangiksi Zodangaan, jonka hallitsijan poika vaatii häntä puolisokseen. Dejah Thorisin pelastaminen Zodangasta onnistuu vasta kun Tars Tarkas on kohonnut tharkien johtajaksi ja ohjaa John Carterin kanssa heidät tuhoamaan Zodangan. Yhteydet Troijan sotaan ovat ilmeiset, planeetan kauneimman naisen pelastamiseksi kootaan suuri sotajoukko ja hävitetään kokonainen kaupunki.

Sankari avioituu Zodangan kukistuttua prinsessansa kanssa, ja seuraa pitkä onnen aika, jonka kerronta kuittaa muutamalla lauseella. Sitten koko planeettaa uhkaa tuho ilmatehtaan pumppujen pysähtyessä, ja pelastaessaan Marsin John Carter menettää tajuntansa ja herää arizonalaisessa luolassa, kymmenen vuotta sitten kuolleen aiemman minänsä paikalla. Hän ei viihdy maan päällä, vaan kaipaa takaisin Marsiin, ja kehyskertomus antaa lukijan ymmärtää, että hän pääsee sinne. Kun hän kuolee, hänet haudataan avoimessa arkussa hyvin ilmastoituun hautaan, ja kertoja toteaa erityisesti:

A strange feature about the tomb, where his body still lies, is that the massive door is equipped with a single, huge goldplated spring lock which can be opened only from the inside.

Kuoleman voittaminen on varmasti ihmisen suurin unelma, ja Mars-trilogian suosion syitä onkin etsittävä sen kuvaamista unelmista. Kuoleman voittamisen lisäksi näitä ovat sankarin ylivertainen taistelukyky, jonka avulla hän aina voittaa kohtaamansa vaarat, ja kaikki toiveet täyttävä rakkaussuhde.

Trilogian toisessa osassa John Carter palaa Marsiin, mutta hän joutuu tuntemattomalle seudulle. Se paljastuu valetaivaaksi, jonne marsilaisia houkutellaan vapaaehtoiselle viimeiselle matkalle. Valetaivasta, Dorin laaksoa, hallitsee julma thernien papisto, joka käyttää tulijoita orjinaan. John Carter tapaa siellä uudestaan Tars Tarkaksen, ja tutustuu thernien vangitsemaan Thuvia-neitoon. Yhdessä nämä kolme yrittävät paeta, mutta vaikeudet seuraavat toisiaan, mikä johtuu ilmeisesti siitä, että kustantaja oli vaatinut tekstiin lisää toimintaa. John Carter päätyy lopulta vangiksi Issuksen valtakuntaan, joka pettää thernejä niin kuin nämä muuta maailmaa.

Trilogian toisen osan aineksina on paljon Odysseian teemoja, harhailusta Nausikaan kaltaiseen Thuvia-neitoon ja Kirken kaltaiseen Phaidoriin, jonka tarjoaman rakkauden John Carter Odysseuksen menettelytavoista poiketen torjuu, ja Phaidor vannoo kostoa. John Carter kohtaa myös poikansa Carthoriksen yhtä liikuttavasti kuin Odysseus Telemakhoksen. Isä ja poika onnistuvat yhdessä pakenemaan, ja vapauttavat Dorin laaksossa myös Tars Tarkaksen ja Thuvian. Sillä välin on Dejah Thoris kuitenkin lähtenyt viimeiselle matkalle Dorin laaksoon, ja joutunut Issuksen vangiksi. John Carter, apunaan taas muun muassa Tars Tarkas, kerää sotajoukon häntä vapauttamaan. Dorin laakso vallataan, thernit ja Issus tuhotaan, mutta Dejah Thoris jää Thuvian ja Phaidorin kanssa vangiksi pyörivään kammioon, jonka oviaukko tulee seuraavan kerran esiin kalliosta vasta vuoden kuluttua.

Trilogian toinen osa päättyy tähän, ja lukija jää epätietoiseksi sankarittaren kohtalosta. Tapa on jatkokertomuksille ominainen: kunkin osan on päätyttävä niin, että lukija odottamalla odottaa seuraavaa osaa. Burroughs on luultavasti halunnut varmistaa sen, että lukijat haluavat jatkoa, ja että kustantaja ottaa siksi häneltä uuden käsikirjoituksen. Hänellä oli tässä vaiheessa, ensimmäisen menestyksen jälkeen, vaikeuksia myydä käsikirjoituksiaan. Kysymyksessä on myös kompromissi kustantajan vaatimusten ja kirjailijan omien mieltymysten välillä. Kustantaja oli ehdottanut, että Dejah Thoris kuolisi lopussa, mutta Burroughs ei halunnut luopua henkilöstään.

Trilogian viimeinen osa alkaa, kun Phaidorin isä ja toinen John Carterin vihollinen, Thurid, saavat vapautettua kalliokammiossa olevat naiset. Dejah Thoris ja Thuvia vankeinaan he pakenevat pohjoiseen, ja John Carter seuraa heitä. Thuvian isä liittyy takaa-ajoon, ja hän ja John Carter päätyvät taas vihamielisen kansan pariin, jossa muukalaiset tuhotaan tai orjuutetaan. John Carter onnistuu nostattamaan orjat kapinaan, ja estää Dejah Thorisia jälleen uhkaavan pakkoavioliiton, mutta lopullinen pelastus tulee, kun Tars Tarkas ja Carthoris tuovat suuren apujoukon paikalle. Viimein Dorin laaksosta kerrottu valhe kumotaan, ja kun Issus jo on tuhottu, saadaan aikaan Marsin kansojen ja rotujen suuri sovinto.

Juoni ei siis ole monimutkainen, mutta niinhän Aristoteles totesi jo Odysseiasta: tarina, johon eepos pohjautuu, ei ole pitkä, mutta episodit antavat runoelmalle mittaa. Mars-trilogian juoni toistuu kiertäen aina samaa kehää: Dejah Thoris vangitaan ja John Carter vapauttaa hänet. Lukija tietää kaavan eikä hän lue saadakseen selville, että sankari pelastaa sankarittaren, vaan kokeakseen sen elämyksellisesti.

Esteettiset arvot eivät ole riippumattomia sosiaalisista, poliittisista ja ideologisista tekijöistä. Burroughsin aikalaiskirjallisuus osoitti tyytymättömyyttä vallitsevaan kulttuuriin pakenemalla myyttiseen ja epärationaaliseen. Nainen ei ole näissä kirjoissa vain tavoiteltu objekti, ei edes pelkkä suojelun kohde, vaan edustaa äärimmäistä hyvää, ja sellaiset feminiineinä pidetyt arvot kuin lempeys osoittautuvat paremmiksi kuin miehisten yhteiskuntien ankarammat toimintamallit.

Ehkä elämme taas aikaa, johon kaivataan tällaista luettavaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti