Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

lauantai 27. elokuuta 2016

Dekkari dekkarina ja dekkari kirjallisuutena

Kirjallisuutta kirjoitetaan monenlaisille lukijoille ja monenlaisiin tarpeisiin. Kirjaa arvioitaessa pitää toisaalta ottaa huomioon sen käyttötarkoitus, mutta toisaalta on myös joitakin yleisiä piirteitä, jotka hyvällä kirjalla pitäisi olla.

Jos kirja edustaa selkeästi jotain lajityyppiä, sen perustehtävä on selvitä oman lajinsa keskeisistä vaatimuksista. Dekkarissa pitää olla dekkarijuoni, joka on riittävän kiinnostava. Sen keskiössä on yleensä rikos, joka selvitetään. Kiinnostavuuden lisäksi dekkarijuonen pitää olla tarpeeksi looginen, ja henkilöiden toiminnan on oltava sen verran uskottavaa, että logiikan puute ja kehnosti perustellut motiivit eivät häiritse lukuelämystä. Jos dekkarilta odotetaan vain viihdyttävää ajankulua, sen pitää tämän lisäksi täyttää kirjallisuuden yleiset perusvaatimukset, eli kielenkäytön on oltava sujuvaa, kerronnan rakenteen toimiva, ja sisällön pitää kestää eettiset peruskriteerit.

Hyvässä dekkarissa rikoksen syyt ja seuraukset kuvataan tavalla, joka auttaa lukijaa ymmärtämään ihmisluonteen ja ihmisten yhteisöjen ongelmia. Silloin dekkari on jo siirtynyt lajityyppinsä ohella toteuttamaan myös hyvän kirjallisuuden perustehtävää.

Dekkari voi olla hyvä dekkari, mutta silti vain nipin napin keskitasoista tai kelvollista kirjallisuutta. Mutta on myös dekkareita, jotka ovat hyvää tai jopa korkeatasoista kirjallisuutta. Niissä dekkarijuoni on mukana tukemassa kokonaisrakennetta, jonka ulottuvuudet ovat huomattavasti laajemmat. Varsin yleistä on dekkarijuonen kanssa rinnakkaisesti kulkeva rikosta tutkivien henkilöiden yksityiselämän kuvaus, joka sinänsä antaa lisäväriä. Parhaimmillaan erilaiset juonet limittyvät ja ristivalottavat toisiaan.

Dekkari voi laajeta yhteiskunta-analyysiksi tai tutkia ihmisyyttä tavalla, joka tekee siitä merkittävää kirjallisuutta. Mutta jos teos kuitenkin on selkeästi dekkari, sen on silloinkin täytettävä dekkarin perusvaatimukset. Muussa tapauksessa joutuu toteamaan, että kirja oli kyllä hyvä ja kiinnostava, mutta heikko dekkarisisältö pilasi sen.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Antti Holma: Järjestäjä

Antti Holman Järjestäjä julkaistiin vuonna 2014 Otavan kustantamana.

Teoksen tyyli herättää mielleyhtymiä barokin mahtipontisuuteen ja groteskiin, ja sen suosima alhaisen ja ylevän yhdistelmä houkuttelee vertailemaan sellaisiin kirjailijoihin kuin Swift ja Voltaire, mutta varsin pian on selvää, että Antti Holman teosta pitää lukea omassa ainutlaatuisuudessaan. Se on runsaalla ironialla maustettua satiiria, eli selväkielisemmin sanottuna teksti tarkoittaa toisinaan muuta kuin mitä se yhteydestään irrotettuna tuntuisi tarkoittavan, ja kerronta pyrkii tuomaan esiin miten meidän olemuksemme ja elämämme on jotain muuta kuin esitämme sen olevan.

Ironia ja satiiri voivat pilkata, mutta Järjestäjän ironia on kaksisuuntaista, ystävällistä ironiaa, joka suhtautuu hyväntahtoisen ymmärtäväisesti paljastamiinsa ilmiöihin, ja satiiri on lempeän surumielistä kuvausta ristiriidasta unelmien ja todellisuuden välillä. Se on mustaa huumoria siinä mielessä, että se toteaa mahdottomaksi vapautua meitä kahlehtivista asioista, mutta toteamus ei silti johda synkkyyteen.

Kirja on hauska, mutta hauskuus liittyy tragikomediaan, jossa lukija joutuu kohtaamaan ihmisen heikkoudet ja nauramaan itselleen. Sellainen vaatii lukijalta paljon, Nietzsche jopa väittää, että "siihen on parhaimmissa ollut toistaiseksi riittämätön määrä totuudellisuutta ja lahjakkaimmissa aivan liian vähän neroutta". Kannattaa kuitenkin yrittää.

Kirjan päähenkilö on homo, mutta se ei ole olennaista, vaan hänen rakastumisensa on kuvaus saavuttamattomasta unelmasta, joka on jokaiselle jossain muodossa tuttu kokemus. Kirjan henkilöt yrittävät kasvaa sellaisiksi kuin haluaisivat olla, ja tavoittelevat jotain, mikä tekisi onnelliseksi, mutta pyrkimykset epäonnistuvat.

Kirja jakelee säästelemättä satiiriaan joka puolelle: kulttuuriin ja teatterityöhön, työyhteisöjen toimintaan, yksilöiden ihmissuhdekiemuroihin. Ja kuin homofobiasta kärsiviä ärsyttääkseen kirjailija on lisännyt teokseen toistuvia kohtauksia päähenkilön masokistisista kohtaamisista netistä löydettyjen kumppanien kanssa. Sen vastapainona ovat kuitenkin kauniit ja hyvin eleettömästi kuvatut onnen hetket, jotka eivät tarvitse täydellistyäkseen mitään fyysistä.

Järjestäjä on kuvaus ihmisistä kaikessa monimuotoisuudessaan ja pohjimmaisessa samankaltaisuudessaan, yhteisistä pyrkimyksistämme ja rajoistamme.

lauantai 20. elokuuta 2016

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa

Virpi Hämeen-Anttilan dekkarisarja Karl Axel Björkin tutkimuksista on ehtinyt kolmanteen osaansa Kuka kuolleista palaa, joka ilmestyi vuonna 2016 Otavan kustantamana.

Olen sarjan ensimmäisestä osasta alkaen ihmetellyt kirjasarjan takakansitekstejä, jotka lupaavat Agatha Christien hengessä kirjoitettuja teoksia. Jokaisessa sarjaan kuuluvassa kirjassa tosin on perinteinen murhamysteeri, jonka selvittelyn aikana epäiltyjä on useita, mutta mikään muu kuin tuo yleisesti käytetty asetelma ei muistuta minun mielikuvaani Agatha Christien dekkareista. Agatha Christien kirjojen viehätys perustuu siihen, että lukijalle tarjotaan mahdollisuus arvata murhaaja tarinaan piilotetuista vihjeistä, ja siihen Hämeen-Anttilakin antaa mahdollisuuden, mutta ihmisten motiivit ja toiminta ovat Agatha Christien kirjoissa psykologisesti varsin epäuskottavia. Hämeen-Anttilan Björk-kirjoissa selviteltävänä olevat rikokset ovat vain yksi osa kokonaisuutta, jossa hyvin keskeistä on henkilöiden mielenliikkeiden osuva ja oivaltava kuvaus.

Björk-sarjan edellisten osien tapaan tämänkin kirjan erityisenä mausteena on 1900-luvun alun Helsingin kuvaus, joka perustuu asiantuntemukseen, mutta tarjoillaan luontevasti kerronnan ohessa. Todella hyvin on hahmoteltu myös ajan henkinen ilmapiiri säätyeroineen, kieliriitoineen, poliittisine jännitteineen ja orastavine uusine aatteineen. Hämeen-Anttila kuvaa samalla ymmärtäväisyydellä niin suomenruotsalaisen sivistyneistön kulttuuria kuin huono-osaisten tilannetta, ja hän onnistuu tuomaan hyvin esiin myös sellaiset epäkohdat kuin prostituution syineen ja seurauksineen.

Vaikka hyvä dekkarijuoni onkin luonnollisesti dekkarin selkäranka, vielä kiinnostavammaksi kohoaa Björkin persoona. Hän selvittelee elämänsä suuntaviivoja, ja myös suhdettaan itsekeskeiseen ja hallitsemishaluiseen isäänsä, jolle hän pystyy omaksikin ihmeekseen sanomaan suorat sanat. Tuo isän ja pojan suhteen kuvaus on kirjoitettu todella hyvin ja osuvasti: jos mikään sovittelu ei onnistu, seuraavaksi paras vaihtoehto on avoin ja rehellinen välirikko. Björk saa myös Gustav-sedältään ohjeen mitä ajatella siitä, että hän ei ole sellainen kuin äiti toivoisi hänen olevan: "Sinä tunnet turhaan syyllisyyttä siitä, että äitisi on sinuun pettynyt."

Björkin kyky ymmärtää ihmisiä tulee erityisen hyvin esiin siinä, miten hän suhtautuu pyromaaniin, joka psyykkisen poikkeavuutensa takia tuntee vastustamatonta houkutusta sytyttää tulipaloja, ja nauttii sekä tulipalon että palomiesten toimien katselemisesta. Psyykkisesti sairaastakin ihmisestä voi saada esiin hänessä olevat hyvät ajatukset ja ystävälliset tunteet vetoamalla häneen rauhallisesti keskustellen.

Virpi Hämeen-Anttilan dekkarit ovat siis paljon muuta ja enemmän kuin Agatha Christien dekkarit, vaikka niissä onkin se yhtäläisyys, että ne on rakennettu rikoksen selvittelyn ympärille.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Homeros: Ilias (suomentanut Otto Manninen)

Paras tapa lukea Homeroksen Ilias olisi lukea se alkukielellä. Silloin siitä saa irti vivahteita, jotka eivät tallennu mihinkään käännökseen. Toiseksi paras tapa tutustua Iliaaseen on lukea käännös, jonka vanhaa kreikkaa osaava ja eepoksen syntyajan kulttuuria hyvin tunteva runoilija on laatinut heksametrimittaan. Ja onneksi meillä on sellainen: Otto Mannisen suomennos, joka ilmestyi vuonna 1919, ja josta sen jälkeen on otettu lukuisia uusintapainoksia. Minulla on niistä WSOY:n vuonna 1990 julkaisema viides painos.

Mannisen heksametri on soljuvaa ja nautinnollista luettavaa. Koska Manninen pyrkii olemaan hyvin uskollinen alkutekstille, hän joutuu kuitenkin tekemään äidinkielellemme runomuodon säilyttämisen vaatimia lyhennelmiä ja joskus uudissanojakin. Tässä näytteeksi eepoksen alkusäkeet:

Laulaos, oi runotar, viha Peleun poian Akhilleun 
turmiokas, mi akhaieja löi lukemattomin tuskin,
monta mi Haadeen luo väkivoipaa sielua syöksi
sankarien, heist' itsestään teki koirien riistan,
lintujen eineen - - 

Tuollaiset ratkaisut ovat käytännössä välttämättömiä, ja käytettyyn kieleen tottuu nopeasti. Itse vieroksun oikeastaan vain sitä, että Manninen toisinaan nimittää vuoria tuntureiksi.

Hyvään heksametrimittaan tehty käännös on ainoa mahdollisuus välittää edes jotain siitä, miten vahvasti merkitykset alkutekstissä sitoutuvat runomuotoon. Keskeisintä siinä on ironinen sidos kammottavien tapahtumien ja kauniisti soivan ilmaisun välillä.

Laajalle leviävien ja aikaa kestävien myyttien muodostumisessa ei ole mitään mystistä. Jokin tarina viehättää kuulijoita, ja sitä kerrotaan uudestaan ja uudestaan. Siihen lisäillään piirteitä, ja hyväksymistä saavia juonteita toistetaan, muu karsiutuu. Prosessissa jää lopulta jäljelle sellainen, millä on laajaa vastakaikua ihmismielissä eri paikoissa ja eri aikoina.

Iliaan aihepiiristäkin oli ensin tarinoita. Ennen niiden vakiintumista kirjalliseen eeposmuotoon niitä esittivät kiertelevät runonlaulajat, aoidokset. Ne olivat sankaritarinoita, eivät arkirealismia, mutta asiat kuvataan niin, että ne vastaavat suurin piirtein kuulijoiden/lukijoiden kokemuksia ja tietämystä. Iliaassa on hyvinkin todenmakuisia taistelukuvauksia, ja Odysseus muistuttaa Akhilleukselle, joka haluaa rynnätä taisteluun kostamaan Patrokloksen kuolemaa:

Eihän voi koko päivää mies, sen laskuhun asti
ruokaa vaill' ihan rynnistää vihamiehiä vastaan;
sillä jos ottelemaan häll' onkin mieli ja into,
herpoo hiljalleen jäsenensä, ja käy jano, nälkä
kimppuun näännyttäin, ja jo horjua askelet alkaa.

Akhilleus pystyy tässä tilanteessa tulemaan toimeen syömättä, koska Athene tulee avuksi ja virkistää häntä jumalien ravinnolla. Homeroksella jumalat ovat vahvasti symbolisia edustaen usein ihmisen eettisiä, emotionaalisia ja älyllisiä puolia, joten Athenen avun voi tulkita myös täysin luonnollisella tavalla: Akhilleuksen tunteet antavat hänelle voimaa.

Ilias kuvaa sodan ankeaa todellisuutta sumeilematta, ja heksametrimuodon jäsentyneisyys korostaa sisällön kaoottisuutta. Sankaritekojen seurausten raaka kuvaus on Iliaassa sodanvastaisuutta, ja lukijaan vaikuttaa varsinkin se, että sankarin surmaamat henkilöt yksilöidään ja annetaan heistä taustatietoa. He eivät ole nimettömiä vihollisia, vaan ihmisiä, joiden surmaamisesta rakentuu sankarin syyllisyys.

Kuin iso-otsaiset härät yhteen iestävi maamies
puimaan ohraa kellervää elotanterehella;
härkäin mylvivien jalat joutuin pui jyvät irti:
noin hevot aimon Akhilleun, maan tömisyttäjät, kenttää
kilpien, ruumihien yli kiitivät, vaunujen alla
akseli hurmeess' ui, etukaiteeseen veri parskui,
viskoutuin kavioista ja vinhain pyörien alta.
Mutta Akhilleus päin orot ohjasi, kunnian kuulun
saadakseen, kädet kauhukkaat veritahmahan peittyi.

Kunnian hankkimisen motiivi on selvästi ilmoitettu, mutta sankaruus kuvataan vastenmielisen näköiseksi. Alkutekstin sana, jonka Manninen osuvasti kääntää veritahmaksi, tarkoittaa hyytynyttä ja likaista verta. Se ei tahraa vain taistelukenttää, vaan sankarin varusteet ja hänet itsensäkin ilmeisesti melko hirvittäväksi katsoa.

Akhilleus tietää mainetekojensa rumuuden. Kun hän sanoo tuntevansa ennustuksen, jonka mukaan hän sankaruutta tavoitellessaan kuolee nuorena, mutta jäädessään maineettomana kotiin eläisi onnellisena vanhaksi, hän itse asiassa tuntee sankarina syyllistyneensä tekoihin, jotka ansaitsisivat rangaistuksen.

Simone Weil toteaa, että Ilias on väkivallan eepos, joka on väkivallan vastainen kuvatessaan, miten väkivalta murskaa kaikki, joita se koskettaa. Eepos ulottaa kuitenkin hellyydestä kumpuavan haikeuden kaikkiin, ja kaikkea tuhoutuvaa surraan.

maanantai 8. elokuuta 2016

Juhana Säde: Maattomat kuninkaat

Maattomat kuninkaat ilmestyi vuonna 2014 Myllylahden kustantamana. Se on tekijänsä esikoisteos, ja sellaiseksi tämä laaja historiallinen romaani on melkoinen voimannäyte.

Tapahtumat sijoittuvat viikinkiaikaan, ja tekijä hyödyntää taitavasti sekä sitä, mitä tuosta ajasta tiedetään, että myös muun muassa saagoja. Vahva asiantuntemus heijastuu siihen luontevuuteen, millä kirjailija kuvaa aikaa ja ajassa liikkuvia aatteita fiktiivisten henkilöittensä kokemana. On ilo lukea historiallista romaania, jossa ei ole kiusallisia kömmähdyksiä ja väärinkäsityksiä.

Ihmiset elävät kulttuuriympäristöissään, mutta eivät ole kulttuuriensa vankeja, vaan pystyvät kyseenalaistamaan oppimiaan asioita ja omaksumaan uutta. Varsinkin kulttuurirajojen yli liikkuvat kauppiaat joutuvat opettelemaan uusien kielien lisäksi erilaisia tapoja, ja tutustuvat moniin uskomuksiin.

Aika on levotonta, ja ristiriitoja ratkotaan asein. Teoksen päähenkilö, hämäläinen Rautia, joutuu mukaan sekä lännessä että idässä käytyihin kiistoihin. Hän pyrkii välttämään tarpeetonta julmuutta ja toimimaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti, mutta hänkin uskoo aluksi siihen, että koettu vääryys pitää kostaa. Vähitellen hän alkaa kuitenkin pohtia, johtaako sellainen ajattelu vain loputtomaan kostojen kierteeseen.

Juhana Säde kirjoittaa eleettömästi, lähes karun toteavasti. Hän jättää paljon tilaa lukijan omalle kyvylle oivaltaa ja ymmärtää. Ihmiset kuvataan monisärmäisinä kaikessa inhimillisyydessään, ja kukin ottaa omalla tavallaan kantaa kohtaamiinsa asioihin ja käsityksiin.

Erityisen viehättävää minusta on, miten etelästä leviävän kristinuskon edustajat kuvataan juuri niin kuin heidät varmaan tuolloin koettiin, vain yhden joskin hiukan oudon uskomuksen omaksuneina maailmassa, jossa erilaisia käsityksiä oli paljon.

torstai 4. elokuuta 2016

Edgar Rice Burroughs: Mars-trilogia

Kesällä 1911 monenlaisia aloja kokeillut ja liikemiehenäkin kehnosti menestyvä 35-vuotias Edgar Rice Burroughs kirjoitti kertomusta "Under the Moons of Mars" häveten harrastustaan ja tuntien itsensä pikkupojaksi, joka leikkii intiaanileikkejä. Tarjotessaan käsikirjoitusta jatkokertomuksia kustantavalle julkaisulle hän korosti lähetekirjeessä kirjoittaneensa sen vain rahan takia. Hän halusi salata, että kertomus oikeastaan oli syntynyt päiväunista, kuvitelmista, joista hän nautti.

Teos julkaistiin ensin jatkokertomuksena ja sitten kirjana nimellä A Princess of Mars. Se sai kaksi jatko-osaa, The Gods of Mars ja The Warlord of Mars, ja tarkoitus oli, että se jäisi trilogiaksi. Suuren suosion takia Burroughs kirjoitti sitten sarjaan paljon lisää, mutta käsittelen tässä tuota Mars-sarjan aloittanutta trilogiaa.

Mars-trilogia alkaa kehyskertomuksesta, jossa selostetaan, miten John Carterin käsikirjoitus joutui nuoren sukulaisen, Edgar Rice Burroughsin haltuun. Kehyskertomuksen Edgar Rice Burroughs on kuitenkin kirjailijakaimaansa parikymmentä vuotta vanhempi. Kirjailijan ujuttaminen fiktiiviseksi henkilöksi on kerronnan tasoilla leikkimistä, joka kyseenalaistaa todellisuuden ja fiktion rajaa. Burroughs kyseenalaisti sitä mielellään myös puhumalla fiktiivisestä henkilöstään kuin tämä olisi todellinen. Esimerkiksi kirjeessä veljelleen Harrylle hän vakuuttaa, että John Carterin silminnäkijälausunto ohittaa tiedemiesten Marsista esittämät, luuloihin perustuvat väitteet.

Varsinainen kertomus on päähenkilön minäkerrontaa. Heti alussa selviää, ettei John Carter ole tavallinen kuolevainen: hän ei muista koskaan olleensa lapsi, eikä hän vanhene. Kertomuksen alussa hän kuitenkin elää aikansa ihmiselle mahdollista elämää: hän on taistellut sisällissodassa häviäjän riveissä ja päätynyt sen jälkeen kullankaivajaksi Arizonaan. Arizonassa hän joutuu intiaaneja paetessaan luolaan, jossa on kummallinen haju. Hän halvaantuu menettämättä kuitenkaan tajuntaansa, ja voitettuaan tahtonsa äärimmilleen ponnistaen näkymättömät kahleensa hän näkee lattialla kuolleen ruumiinsa, jonka vieressä hän seisoo alastomana. Näin on siis tapahtunut yhtä aikaa kuolema ja syntymä uuteen elämään.

Mars-planeetalle sankari siirtyy, kun hän tulee luolasta ulos ja ojentaa kaivaten kätensä sodanjumalan tähteä kohti. Burroughs ei selittele, tapahtumien unimainen luonne on vain hyväksyttävä sellaisenaan.

Mars-planeetalla John Carter joutuu kookkaiden, hurjien tharkien pariin, ja vaikka hän on näiden vankina, hän rohkeutensa ja taistelukykynsä ansiosta pian saa osakseen arvonantoa ja löytää ystäviä, joista tärkein on Tars Tarkas, thark joka ei hyväksy oman rotunsa julmia perinteitä. Kun tharkien vangiksi päätyy myös Heliumin prinsessa Dejah Thoris, John Carter päättää pelastaa prinsessan. Pakoyritys johtaa kuitenkin vain uusiin seikkailuihin, ja Dejah Thoris päätyy vangiksi Zodangaan, jonka hallitsijan poika vaatii häntä puolisokseen. Dejah Thorisin pelastaminen Zodangasta onnistuu vasta kun Tars Tarkas on kohonnut tharkien johtajaksi ja ohjaa John Carterin kanssa heidät tuhoamaan Zodangan. Yhteydet Troijan sotaan ovat ilmeiset, planeetan kauneimman naisen pelastamiseksi kootaan suuri sotajoukko ja hävitetään kokonainen kaupunki.

Sankari avioituu Zodangan kukistuttua prinsessansa kanssa, ja seuraa pitkä onnen aika, jonka kerronta kuittaa muutamalla lauseella. Sitten koko planeettaa uhkaa tuho ilmatehtaan pumppujen pysähtyessä, ja pelastaessaan Marsin John Carter menettää tajuntansa ja herää arizonalaisessa luolassa, kymmenen vuotta sitten kuolleen aiemman minänsä paikalla. Hän ei viihdy maan päällä, vaan kaipaa takaisin Marsiin, ja kehyskertomus antaa lukijan ymmärtää, että hän pääsee sinne. Kun hän kuolee, hänet haudataan avoimessa arkussa hyvin ilmastoituun hautaan, ja kertoja toteaa erityisesti:

A strange feature about the tomb, where his body still lies, is that the massive door is equipped with a single, huge goldplated spring lock which can be opened only from the inside.

Kuoleman voittaminen on varmasti ihmisen suurin unelma, ja Mars-trilogian suosion syitä onkin etsittävä sen kuvaamista unelmista. Kuoleman voittamisen lisäksi näitä ovat sankarin ylivertainen taistelukyky, jonka avulla hän aina voittaa kohtaamansa vaarat, ja kaikki toiveet täyttävä rakkaussuhde.

Trilogian toisessa osassa John Carter palaa Marsiin, mutta hän joutuu tuntemattomalle seudulle. Se paljastuu valetaivaaksi, jonne marsilaisia houkutellaan vapaaehtoiselle viimeiselle matkalle. Valetaivasta, Dorin laaksoa, hallitsee julma thernien papisto, joka käyttää tulijoita orjinaan. John Carter tapaa siellä uudestaan Tars Tarkaksen, ja tutustuu thernien vangitsemaan Thuvia-neitoon. Yhdessä nämä kolme yrittävät paeta, mutta vaikeudet seuraavat toisiaan, mikä johtuu ilmeisesti siitä, että kustantaja oli vaatinut tekstiin lisää toimintaa. John Carter päätyy lopulta vangiksi Issuksen valtakuntaan, joka pettää thernejä niin kuin nämä muuta maailmaa.

Trilogian toisen osan aineksina on paljon Odysseian teemoja, harhailusta Nausikaan kaltaiseen Thuvia-neitoon ja Kirken kaltaiseen Phaidoriin, jonka tarjoaman rakkauden John Carter Odysseuksen menettelytavoista poiketen torjuu, ja Phaidor vannoo kostoa. John Carter kohtaa myös poikansa Carthoriksen yhtä liikuttavasti kuin Odysseus Telemakhoksen. Isä ja poika onnistuvat yhdessä pakenemaan, ja vapauttavat Dorin laaksossa myös Tars Tarkaksen ja Thuvian. Sillä välin on Dejah Thoris kuitenkin lähtenyt viimeiselle matkalle Dorin laaksoon, ja joutunut Issuksen vangiksi. John Carter, apunaan taas muun muassa Tars Tarkas, kerää sotajoukon häntä vapauttamaan. Dorin laakso vallataan, thernit ja Issus tuhotaan, mutta Dejah Thoris jää Thuvian ja Phaidorin kanssa vangiksi pyörivään kammioon, jonka oviaukko tulee seuraavan kerran esiin kalliosta vasta vuoden kuluttua.

Trilogian toinen osa päättyy tähän, ja lukija jää epätietoiseksi sankarittaren kohtalosta. Tapa on jatkokertomuksille ominainen: kunkin osan on päätyttävä niin, että lukija odottamalla odottaa seuraavaa osaa. Burroughs on luultavasti halunnut varmistaa sen, että lukijat haluavat jatkoa, ja että kustantaja ottaa siksi häneltä uuden käsikirjoituksen. Hänellä oli tässä vaiheessa, ensimmäisen menestyksen jälkeen, vaikeuksia myydä käsikirjoituksiaan. Kysymyksessä on myös kompromissi kustantajan vaatimusten ja kirjailijan omien mieltymysten välillä. Kustantaja oli ehdottanut, että Dejah Thoris kuolisi lopussa, mutta Burroughs ei halunnut luopua henkilöstään.

Trilogian viimeinen osa alkaa, kun Phaidorin isä ja toinen John Carterin vihollinen, Thurid, saavat vapautettua kalliokammiossa olevat naiset. Dejah Thoris ja Thuvia vankeinaan he pakenevat pohjoiseen, ja John Carter seuraa heitä. Thuvian isä liittyy takaa-ajoon, ja hän ja John Carter päätyvät taas vihamielisen kansan pariin, jossa muukalaiset tuhotaan tai orjuutetaan. John Carter onnistuu nostattamaan orjat kapinaan, ja estää Dejah Thorisia jälleen uhkaavan pakkoavioliiton, mutta lopullinen pelastus tulee, kun Tars Tarkas ja Carthoris tuovat suuren apujoukon paikalle. Viimein Dorin laaksosta kerrottu valhe kumotaan, ja kun Issus jo on tuhottu, saadaan aikaan Marsin kansojen ja rotujen suuri sovinto.

Juoni ei siis ole monimutkainen, mutta niinhän Aristoteles totesi jo Odysseiasta: tarina, johon eepos pohjautuu, ei ole pitkä, mutta episodit antavat runoelmalle mittaa. Mars-trilogian juoni toistuu kiertäen aina samaa kehää: Dejah Thoris vangitaan ja John Carter vapauttaa hänet. Lukija tietää kaavan eikä hän lue saadakseen selville, että sankari pelastaa sankarittaren, vaan kokeakseen sen elämyksellisesti.

Esteettiset arvot eivät ole riippumattomia sosiaalisista, poliittisista ja ideologisista tekijöistä. Burroughsin aikalaiskirjallisuus osoitti tyytymättömyyttä vallitsevaan kulttuuriin pakenemalla myyttiseen ja epärationaaliseen. Nainen ei ole näissä kirjoissa vain tavoiteltu objekti, ei edes pelkkä suojelun kohde, vaan edustaa äärimmäistä hyvää, ja sellaiset feminiineinä pidetyt arvot kuin lempeys osoittautuvat paremmiksi kuin miehisten yhteiskuntien ankarammat toimintamallit.

Ehkä elämme taas aikaa, johon kaivataan tällaista luettavaa.