Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Pentti Holappa: Ystävän muotokuva

Ystävän muotokuva ilmestyi vuonna 1998 WSOY:n kustantamana. Pentti Holappa luokiteltiin tuolloin merkittäväksi kirjailijaksi, joka ei ollut koskaan kuulunut varsinaiseen kärkijoukkoon, mutta oli kerännyt arvostusta jo 1950-luvulla. Hänen kirjojaan julkaistiin edelleen, mutta sekä niiden menekki että niiden saama julkisuus olivat vähäistä.

Ystävän muotokuva otettiin vastaan varsin ristiriitaisesti, mutta useimmat arviot olivat innostuneita, vaikka joidenkin mielestä kysymyksessä olikin lähinnä taiteilijaromaani, jossa pohdittiin kirjallisuutta ja kuvataiteita, toisten mielestä taas olennaista oli homoseksuaalisuuden kuvaus.

Ystävän muotokuva on helppo käsittää väärin. Sitä luetaan sitkeästi jopa omaelämäkerrallisena, vaikka siinä kuvatun Pentti Holappa -nimisen minäkertojana esiintyvän nuoren miehen elämä poikkeaa monessa suhteessa tosiasiallisen Pentti Holapan vaiheista. Kirjailija myös ilmoittaa selkeästi, että tuo nuori Pentti Holappa on fiktiivinen, vaikka jokin yksityiskohta toisinaan täsmääkin faktojen kanssa. Sekaannusta lisää, että kirjassa esiintyy myös vanhempi Pentti Holappa, joka kertoo kirjoittavansa kyseistä kirjaa.

Rakennetta voi kuvata pallona, jonka ytimessä on kertomus fiktiivisestä Pentti Holapasta ja Asserista. Se on romanttinen suuri kertomus, rakkaustarina, josta ei puutu edes kartanoromantiikkaa eikä kuutamoyötä. Ytimen ympärillä on fiktion ulkopuolella elävä kirjailija Pentti Holappa, ja hän ilmoittaa kirjoittavansa Sinälle. Tuo Sinä on henkilö, jolle Holappa haluaa kertoa sen tärkeimmän, mitä hän on elämänsä aikana oppinut. Ystävän muotokuvan kerronnan päällysrakennetta voisi luonnehtia esseeksi, jossa Holappa hahmottaa elämänkatsomustaan.

Sinulle minä puhun. En kenellekään muulle paitsi muille sinun kaltaisillesi, ja itselleni, ja kaltaisilleni.

Kirjan alussa kuvataan miesten välistä rakkautta, joka kertojan peloista ja ympäristön ennakkoluuloista huolimatta tarjoaa onnen molemmille osapuolille. Sitten seuraa antiikin draaman tapainen peripetia: onni vaihtuu onnettomuudeksi, koska minäkertoja ympäristön tuomiota peläten hylkää rakkautensa. Molemmista asetelmista seuraa ulkopuolisuus, josta kertoja tarkastelee yhteiskunnan ilmiöitä, myös taidetta ja taiteilijan tehtävää, mutta ennen kaikkea etiikan perusteita. Rakkaus kaikissa muodoissaan nousee vastavoimaksi vihalle ja väkivallalle.

Aiheesta voi lukea lisää kirjastani Pentti Holappa Kypsyysvuodet (Yliopistopaino 2003).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti