Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Eugênio Giovenardi: Isä Belmiron rikos

Eugênio Giovenardin teos Em nome do sangue ilmestyi vuonna 2002. Sen on suomentanut Satu Ekman ja se ilmestyi Liken kustantamana vuonna 2005 nimellä Isä Belmiron rikos.

Brasilialainen Eugênio Giovenardi (s. 1934) on katolinen pappi, joka jätti kirkon vuonna 1969. Kirkosta irtautuminen ja joidenkin kirkon opinkappaleiden hylkääminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että luopuisi kristillisyydestä löytämistään hyvistä ja kauniista periaatteista.

Kirjan isä Belmiro ei ole tavanomainen pappi, eikä hän toimi tavanomaiseen tapaan. Hän ei ole sisäistänyt opinkappaleita eikä noudata sääntöjä. Hän kuuntelee ripittäytymisiä, mutta ei anna synninpäästöjä, koska hän ei usko syntiin. Hänen mielestään ripittäytymiset ovat vain tunnustuksia, ja hän pyytää ripittäytyjiä rakastamaan ja menemään Herran rauhassa.

Isä Belmiro on saanut hoidettavakseen pienen seurakunnan, jonka rappeutuneen kirkon hän joutuu ensin siivoamaan ja kunnostamaan. Aluksi kirkossa käy tuskin ketään, mutta hän pyrkii tutustumaan kaikkiin seurakuntalaisiinsa, ja vähitellen hän saa apua ja tukea.

Kun seurakunta alkaa elpyä, paikallislehti lähettää toimittaja Enrico Rebonin haastattelemaan isä Belmiroa. Miehet ymmärtävät toisiaan hyvin, ja heidän välilleen syntyy rakkaussuhde. Isä Belmiro sanoo tarvitsevansa jonkun, joka jakaa hänen kanssaan hänen elämänsä, että hän sen voimalla jaksaisi rakastaa seurakuntalaisiaan ja tukea heitä.

Kirkon taholta ryhdytään pian kurinpalautustoimiin, mutta Belmiron vilpitön usko ja varmuus siitä, että hän toimii oikein, vaikuttaa jopa hänen esimiehenään toimivaan piispaan. Syntyy varsin herkullisesti kuvattuja tilanteita, joissa ahdasmieliset opinkappaleet ja kristillisyyden peruskäsky lähimmäisten rakastamisesta törmäävät yhteen. Belmiro saa tukea, mutta häntä myös vastustetaan yhä rajummin, syntyy parjauskampanjoita, välillä Belmiro pakkoeristetäänkin hiljentymisluostariin, mutta seurakunta nousee vastustamaan hänen siirtoaan muualle.

Loppuratkaisu on kerrottu jo kirjan ensimmäisessä luvussa: tuntematon henkilö puukottaa isä Belmiron kuoliaaksi paikallisessa elokuvateatterissa. Mutta oikeastaan se ei ole loppu: Belmiron tulkinta uskosta alkaa levitä.

Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, ajatuksia herättävä, ja vakavasta aiheestaan huolimatta hauskakin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti