Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Seppo Jokinen: Kuolevaksi julistettu

Kuolevaksi julistettu on Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarjan 20. kirja, ja se ilmestyi vuonna 2015, kustantaja on CrimeTime.

Komisario Koskinen -sarjan suosio rakentuu luultavasti kolmelle peruspilarille. Se kuvaa aitoa ja todenmakuista maailmaa, joka on tamperelaista todellisuutta, mutta joka monessa muussakin kaupungissa ja myös helsinkiläisessä lähiössä on edessä heti kun pääsee kotioveltaan vähän pitemmälle. Sen ihmiset ovat sellaisia kuin me ihmiset olemme, rikolliset eivät ole kauttaaltaan pahoja, eivätkä lainvartijat kauttaaltaan hyviä. Ja päähenkilö, komisario Koskinen, yrittää heikkouksiaan peittelemättä ja erehdyksensä myöntäen toimia niin oikein kuin suinkin pystyy sekä työssään että yksityiselämässään.

Dekkarin ytimessä on tietenkin dekkarijuoni. On tapahtunut rikos, joka on selvitettävä. Kuolevaksi julistettu ei kuitenkaan seuraa vain yhden rikoksen selvittelyä, vaan keskeisen vakavan rikoksen ohella Koskinen ja hänen työyhteisönsä selvittelevät useita erilaisia ja eriasteisia rikoksia. Näistä sivujuonista ainakin yksi oli mukana jo vuonna 2013 ilmestyneessä kirjassa Vihan sukua, eikä se selviä vielä tämänkään kirjan aikana. Nämä sivujuonet ovat osa teosten todenmakua. Yksittäiset rikokset eivät erotu ympäristöstään harvinaisina poikkeuksina, vaan ovat sitä elämää, joka velloo ympärillämme.

Pikkurikollisia Jokinen kuvaa lempeän ymmärtäväisesti varsinkin silloin, kun rikoksen takana on taloudellinen ahdinko. Luonteeltaan poikkeaviin hän suhtautuu asiallisesti ja tuntuu ymmärtävän, että kukaan ei ole varsinaisesti syyllinen erikoislaatuisuuteensa. Mutta hän on ivallinen ja armoton kuvatessaan valtaa ja omaisuutta hamuavia, joilla jo on ylettömästi heidän himoitsemiaan asioita, eikä mikään tunnu heille riittävän.

Jokisen erityinen vahvuusalue on Koskisen ja hänen työtovereittensa kuvaaminen. Yksityiselämän huolet tunkeutuvat työpaikalle ja työhuolet yksityiselämään, ihmissuhteet sotkeutuvat ja niitä selvitellään. Luonteeltaan avoin ja ystävällinen Koskinen ei pysty linnoittautumaan viileään ammattimaisuuteen edes rikoksia selvitellessään, vaan tuntee sekä myötätuntoa että vihaa, ja ajautuu tunteittensa ohjaamana joskus toimimaan jopa lainvastaisesti.

Jokisen Komisario Koskinen -sarja on hyvää perusdekkaria, jota maustaa psykologinen oivaltavuus ja osuva miljöökuvaus, ja Kuolevaksi julistettu on yksi niistä kirjoista, joissa Jokinen onnistuu erityisen hyvin.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Petri Hiltunen/Ksenofon: Anabasis 1. ja 2. osa

Näistä kahdesta Arktisen Banaanin kustantamasta sarjakuva-albumista Anabasis 1. osa Kyyroksen sotaretki julkaistiin 2011 ja Anabasis 2. osa Tuhanten miesten marssi 2013. Ne perustuvat Ksenofonin noin 400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua kirjoittamaan teokseen.

Sarjakuva on raja-alue kirjallisuuden ja kuvataiteen välillä. Kuvallisen ilmaisun arvioimiseen pätevyyteni ei riitä, voin vain todeta nauttineeni siitä, eikä kuvissa ollut mitään, mikä olisi ollut häiritsevästi ristiriidassa tunnettujen tosiasioiden kanssa. Keskityn siihen, mikä näissä albumeissa on yhteistä kirjallisuuden kanssa, eli tarinaan ja kerrontaan.

Ksenofonin teksti on varsin tuttua klassisen kreikan opiskelijoille, sillä se sopii hyvin oppimateriaaliksi, koska se on kielellisesti moitteetonta ja silti selkeytensä takia helppolukuista. Ksenofon kuvaa asioita hyvin ja eloisastikin, mutta hän ilmaisee tarkoituksensa suoraan ja kiertelemättä. Ei siis tarvitse pelätä Platonin harrastamaa monitulkintaisuutta, josta sokraattinen ironia on vain yksi esimerkki.

Aikalaistensa tapaan Ksenofon harrastaa perusteellisia selityksiä, ja hänen henkilönsä esittävät pitkiä puheenvuoroja, jotka eivät vastaa tosielämän keskusteluja eivätkä sovi sarjakuvan repliikkien pohjaksi. Hiltunen on osannut taitavasti erottaa teoksesta olennaisen ja muuttaa sen tapahtumiksi, joissa on mukana luontevaa puhetta. Pieni kauneusvirhe on mielestäni lordi-sanan käyttö muutamassa puhuttelussa. Toki siitä on tullut lähes yleiskieltä, mutta se viittaa kuitenkin eri kulttuuripiiriin ja aikakauteen. Teitittelykään ei kuuluisi tuohon aikakauteen, se keksittiin vasta huomattavasti myöhemmin. Se kuuluu kuitenkin nykykäytäntöön niin yleisesti, että ehkä sen käyttö on perusteltua.

Oletan, että Anabasiksen juoni on kaikille tuttu. Kreikkalainen sotilasjoukko oli Persiassa Kyyros nuoremman palkkaamana, ja jäi Kyyroksen kuoltua vihollisten keskelle. Paluumatkalla Kreikkaan kolmannes heistä menehtyi, mutta loput pääsivät kotimaahan.

Hiltunen on onnistunut rakentamaan draaman kaaren hyvin, mutta samalla uskollisena alkuteoksen sisällölle ja myös sen hengelle. Liikkeelle lähdetään toiveikkaasta tilanteesta, jota kuitenkin epäilykset tulevista vaikeuksista jo varjostavat. Pian ollaan keskellä toimintaa, mutta tapahtumat on rytmitetty hyvin, ja on jätetty tilaa myös rauhallisemmille hetkille. Ja tietenkin loppuhuipennuksena on tuo kuuluisa kohtaus, jossa viimein näkyy meri, meri!

Keskushenkilönä on luonnollisesti Ksenofon, ja hänen kypsymisensä kantamaan vastuuta ja kestämään paineita on kuvattu hienosti. Keskeiseen osaan kohoaa myös spartalainen Kheirisofos. He ovat paluumatkalla tärkeimmät johtajat, ja heidän välisensä jännitteet on kuvattu oivaltavasti ja osuvasti.

Nämä sarjakuva-albumit ovat kulttuuriteko, jollaisia toivoisi olevan enemmän. Ajan henki on tavoitettu, ja samalla se ajattomuus, joka historiallisia aiheita käsitellessä usein hukkuu teennäiseen vieraannuttamiseen.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Ilkka Auer: Ikitalvi

Ilkka Auerin fantasiakirjasarjan Lumen ja jään maa päättää sen neljäs osa Ikitalvi, joka ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 2008.

Ikitalvi kertoo siitä, miten viha synnyttää vihaa. Nonna haluaisi elää rauhassa, mutta vanhat ennustukset viittaavat siihen, että Nonna tulee hyökkäämään etelään ja levittämään tuhoa. Ennustuksen pelottama hallitsija antaa lopulta kaapata Nonnan äidin panttivangikseen, ja hävittää samalla koko kylän, jossa Nonnan äiti on asunut. Sillä tavalla ennustus lopulta on toteutumaisillaan, sillä raivostunut Nonna kerää pohjoisesta sotajoukon ja langettaa noitavoimillaan etelään ikitalven.

Ihmisten ennakkoluulot toisiaan kohtaan ovat niin valtavia, että ne tuntuvat lähes mahdottomilta purkaa. Louhien suku, joka vertauskuvana tarkoittaa ihmisyyden ytimessä olevan vaistonvaraisen uskon sisäistäneitä, pystyy kuitenkin löytämään yhteisymmärryksen. Tuo vaistomainen perustieto on velvoitus suojella ainakin heikoimpia ja avuttomimpia, kuten lapsia. Laajimmillaan se on pyrkimystä auttaa kaikkia.

Vihaa vastaan pystyy lopulta vain rakkaus, ja sen voima on suuri silloinkin, kun se ilmenee pelkkänä säälistä annettuna huolenpitona. Ennakkoluuloja purkaa myös mahdollisuus kohdata kasvokkain ja keskustella.

Nonna ajautuu tietämättään ja tahtomattaan suureen tehtäväänsä maailmanrauhan pelastajana ja uudenlaisen ja toivottavasti suvaitsevaisemman ajan aloittajana. Suunnitelmat eivät suju niin kuin hän on tarkoittanut, mutta kaikki tapahtuu ehkä kuitenkin niin kuin alusta asti on ollut tarkoitus.

Lumen ja jään maan kuvakieli ja mytologia on paljon käytettyä, mutta sen avulla on rakennettu ehjä ja kaunis kokonaisuus, jonka viesti on ajaton.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Ilkka Auer: Hyinen hauta

Hyinen hauta ilmestyi vuonna 2007 Otavan kustantamana, ja se on Lumen ja jään maa -fantasiakirjasarjan kolmas osa.

Kirjan päähenkilö Nonna on tullut murrosikään, ja aikuistumisen myötä hän saavuttaa täydet noitavoimansa. Viimeistään tässä kirjassa selviää, mitä noitavoimat sarjan fantasiamaailmassa tarkoittavat.

Noitavoimat tulevat jumalilta, joten ensin pitää selittää, mitä kirjan jumalat ovat. Niitä on kahdenlaisia. Vanhat jumalat eli louhijumalat edustavat luonnonvoimia, mutta myös ihmisluonnon vaistomaista perustietoa. Uudet jumalat eli ihmisjumalat edustavat ihmisten järkensä avulla sommittelemia käsityksiä jumalista. Kaikilta jumalilta voi saada voimaa hyvään, ja kaikkien nimissä voi tehdä pahaa. Vanhat jumalat ovat kuitenkin voimakkaampia ja luotettavampia, koska niiden takana on luonnon järjestys ja myös ihmisyyden vaistonvarainen perusta. Uudet jumalat ovat ihmisjärjen muotoilemina pinnallisempia ja niillä on vähemmän voimaa.

Jumalilta saadut noitavoimat tarkoittavat kykyä ymmärtää, mikä on oikein, ja rohkeutta tehdä se. Nonna saavuttaa noitavoimansa uskaltamalla kohdata pelkonsa ja ottamalla vastuunsa ympäristöstään. Fantasia vain suurentaa tämän jokaisen ihmisen tehtävän mittasuhteiltaan, ja Nonnasta tulee Jäänoita, jonka tehtävä on oman kutsumuksensa mukaisesti hallita kylmyyden voimia.

Nonnan noitakykyjen kasvaminen liittyy hänen naiseksi kypsymiseensä ja kuukautisten alkamiseen. Naisella on luontaisesti paremmat kyvyt noituuteen, koska hänellä on sisäistynyt valmius synnyttää, kasvattaa ja hoitaa. (Tämä ei tietenkään koske kaikkia naisia, eikä sulje miehiä ulkopuolelle, miehillä vain tarvittavia luonteenominaisuuksia on harvemmin kuin naisilla.) Ja naisen noitakyky noudattaa sykliä ollen heikoimmillaan kuukautisten aikana ja suurimmillaan niiden välillä. Kytkös naiseuteen selvenee, kun Nonna kysyy susien jumalattarelta, miten voisi auttaa ihmissutta palaamaan ihmiseksi. Susien valtiatar sanoo: "Sääli voi kirouksen purkaa, koska viha sen synnytti." Säälinsä ja myötätuntonsa takia Nonna myös onnistuu tehtävässään.

Nonnan noitavoimat ovat hänen haluaan ja kykyään auttaa ihmisiä, ja tärkeimpänä tehtävänään hän pitää omaan valtapiiriinsä kuuluvien oikeuksista ja eduista huolehtimista. Fantasian kielellä se kerrotaan niin, että sysilouhetkin saavat taas oikeuden olla olemassa vapaasti ja hyväksyttyinä.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Ilkka Auer: Varjoissa vaeltaja

Lumen ja jään maa -fantasiakirjasarjan toinen osa Varjoissa vaeltaja ilmestyi vuonna 2006 Otavan kustantamana.

Sarja kertoo unenomaisin vertauskuvin ihmisen kasvamisesta ihmisyyteen. Ensimmäisen osan aiheena oli itsensä löytäminen ja oman luontonsa hyväksyminen. Toisessa osassa päähenkilö Nonna oppii ymmärtämään maailmaa ympärillään, varsinkin sen varjoja. Nämä varjot ovat sekä luonnonvoimien armottomuutta että ihmisten toimissa ilmenevää pahuutta.

Kuten jo ensimmäisen osan yhteydessä huomautin, en pidä sarjan maailmankatsomusta dualistisena, vaikka kirjassa esiintyykin pelkistetty pahuus, Hornan herra. Hornan herra on vertauskuva sille, mikä voi saada otteen kenestä hyvänsä, mutta minkä otteesta voi myös vapautua.

Jos hän [Nonna] alkaisi käyttää voimaansa vahingoittaakseen muita, hän joutuisi Hornan voimien pauloihin. Raja oli äärimmäisen hento, eikä Nonna halunnut ylittää sitä.

Pintajuoneltaan Varjoissa vaeltaja on melko tavanomainen fantasiaseikkailu, jossa on juonitteluja, vallantavoittelua, vaaratilanteita ja taistelua. Henkilöhahmot ovat hyvin kuvattuja ja kiinnostavia.

Tapahtumien keskellä Nonna kohtaa lisääntyvän ymmärryksensä ja aikuistumisensa tuomia uusia ongelmia. Kirjan fantasiatodellisuudessa Nonnan henkinen kehitys kuvataan kasvavina noitavoimina, mutta ne voi lukea vertauskuvina sille, mihin haluaisimme pystyä ja missä pelkäämme epäonnistuvamme.

Varjoissa vaeltajana Nonna oppii tulemaan toimeen pahoina pidettyjen asioiden kanssa ja huomaa, että varsin usein on kysymys vain peloista ja ennakkoluuloista. Pelottavat asiat väistyvät usein, jos niitä lähestyy rohkeasti, ja ennakkoluulot voi purkaa tutustumalla tosiasioihin. Mutta on opittava tuntemaan myös todelliset vaarat ja välttämään niitä. Yksi suurista vaaroista on viha.

Aivan järkyttävän selvänäköisesti Ilkka Auer kuvaa sitä, miten hyvää tarkoittavat ja hyväuskoiset ihmiset vihaavat toisiaan oppimiensa ennakkoluulojen takia. Vain yhtenä esimerkkinä tästä on, että eteläisen maan kuningas uskoo vanhan ennustuksen takia, että Nonna kerää noitavoimia tuhotakseen hänen valtakuntansa ja on liitossa Hornan herran kanssa. Siksi hän jopa yrittää salamurhauttaa Nonnan.

Varjoissa vaeltaja kertoo kuitenkin myös ystävyyden ja rakkauden voimasta, ja niin kuin muuallakin kirjasarjassa myös tässä on runsaasti kaunista ja runollista luonnonkuvausta. Jo pelkästään senkin takia kirjaa on ilo lukea.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Ilkka Auer: Sysilouhien sukua

Sysilouhien sukua ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 2004 ja se aloitti neliosaisen fantasiakirjasarjan Lumen ja jään maa.

Vieroksun kirjojen jakamista alalajeihin, mutta tämän sarjan kohdalla toteutuvat melko puhtaasti kaikki ne piirteet, joita erilaiset määritelmät sisällyttävät korkeaan fantasiaan. Yliluonnollisia voimia on paljon, taikakeinoja käytetään runsaasti, maailmassa asustaa yliluonnollisia olentoja. Päähenkilöllä on myös suuri tehtävä, ja siihen kasvaminen ja sen toteuttaminen on kirjan keskeinen aihe. Tuo piirre tosin kuuluu joskus toiseen alalajiin, eeppiseen fantasiaan, mutta liitetään usein myös korkeaan fantasiaan.

Tällaisen kerronnan vaarana on, että se jää pelkäksi viihteeksi, jossa fantasiaelementeillä herätellään lukijoissa tunnereaktioita, jännitystä, kauhua, ja voitonriemua, kun sankari onnistuu selviämään vaaroista. Senkin voi tehdä joko hyvin tai huonosti: hyvä viihde onnistuu tavoitteessaan, mutta huono viihde jää pelkäksi yritykseksi.

Ilkka Auer selviää valitsemansa kerrontatavan vaaroista lankeamatta niihin. Sysilouhien sukua on kuin surrealistista runoutta, joka ammentaa aineistonsa suoraan ihmisen alitajunnasta. Sitä ei tarvitse alistaa älylliselle tulkinnalle, vaan se koetaan emotionaalisesti.

Sysilouhien sukua toimii viihteenä erinomaisesti, mutta on samalla paljon enemmän kuin pelkkää viihdettä. Se opastaa kohtaamaan alitajuiset pelkonsa ja löytämään sisäiset voimavaransa. Päähenkilö Nonna on kirjan alussa yksitoistavuotias, ja tarinaa voi tulkita kehityksenä lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuutta kohti. Kysymys on kuitenkin myös ihmisen kehityksestä, joka jatkuu läpi elämän.

Nonnan tukena ovat rakastavat aikuiset, jotka uskovat häneen ja luottavat häneen. Tuo tuki esiintyy monessa muodossa, myös myyttisenä esi-isänä, ja on osittain edustettuna jopa Nonnan mukana kulkevassa jääkarhussa (jossa ei ole häivähdystäkään todellisten jääkarhujen varsin petomaisesta luonteesta). Jääkarhu on kuitenkin myös korkeampien voimien lähettämä suojelija ja sen olemassaolo luo elämään turvallisuutta.

Nonnan on voitettava monet pelkonsa löytääkseen sen mitä hän on ja mikä on hänen tehtävänsä. Hänen on myös vapauduttava ennakkoluuloistaan ja löydettävä totuus hänelle opetettujen väärien uskomusten takaa.

Ei maailma ole mustavalkoinen, Nonna. Tarvitaan pimeyttä, että valo näkyy. Kaikki valo luo varjoja. Varjoja, jotka eivät ole vain mustia. Meissäkin, pimeydessä ja synkkyydessä, on tasapaino, ja tulet huomaamaan sen jos haluat. Mutta aivan samoin kaikella on vastakohtansa ja pimeät tai valoisat puolensa.

Kirjan fantasiamaailmassa pahalla ja pahuudella on edustajansa, mutta silti en tulkitsisi maailmankuvaa dualistiseksi. Se on sitä pahuutta, joka velloo alitajuntamme syövereissä ja voi saada otteen kenestä vain.

Sysilouhien sukua ei ole kovin helppolukuinen kirja, vaan vaatii keskittyneisyyttä ja kärsivällisyyttä. Päähenkilön ikäiset eivät siksi välttämättä vielä ole kypsiä lukemaan sitä, eivätkä kärsimättömät aikuisetkaan. Mutta kaiken ikäisille sen kauniilla ja runollisella kerronnalla on paljon annettavaa.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Pentti Holappa: Ystävän muotokuva

Ystävän muotokuva ilmestyi vuonna 1998 WSOY:n kustantamana. Pentti Holappa luokiteltiin tuolloin merkittäväksi kirjailijaksi, joka ei ollut koskaan kuulunut varsinaiseen kärkijoukkoon, mutta oli kerännyt arvostusta jo 1950-luvulla. Hänen kirjojaan julkaistiin edelleen, mutta sekä niiden menekki että niiden saama julkisuus olivat vähäistä.

Ystävän muotokuva otettiin vastaan varsin ristiriitaisesti, mutta useimmat arviot olivat innostuneita, vaikka joidenkin mielestä kysymyksessä olikin lähinnä taiteilijaromaani, jossa pohdittiin kirjallisuutta ja kuvataiteita, toisten mielestä taas olennaista oli homoseksuaalisuuden kuvaus.

Ystävän muotokuva on helppo käsittää väärin. Sitä luetaan sitkeästi jopa omaelämäkerrallisena, vaikka siinä kuvatun Pentti Holappa -nimisen minäkertojana esiintyvän nuoren miehen elämä poikkeaa monessa suhteessa tosiasiallisen Pentti Holapan vaiheista. Kirjailija myös ilmoittaa selkeästi, että tuo nuori Pentti Holappa on fiktiivinen, vaikka jokin yksityiskohta toisinaan täsmääkin faktojen kanssa. Sekaannusta lisää, että kirjassa esiintyy myös vanhempi Pentti Holappa, joka kertoo kirjoittavansa kyseistä kirjaa.

Rakennetta voi kuvata pallona, jonka ytimessä on kertomus fiktiivisestä Pentti Holapasta ja Asserista. Se on romanttinen suuri kertomus, rakkaustarina, josta ei puutu edes kartanoromantiikkaa eikä kuutamoyötä. Ytimen ympärillä on fiktion ulkopuolella elävä kirjailija Pentti Holappa, ja hän ilmoittaa kirjoittavansa Sinälle. Tuo Sinä on henkilö, jolle Holappa haluaa kertoa sen tärkeimmän, mitä hän on elämänsä aikana oppinut. Ystävän muotokuvan kerronnan päällysrakennetta voisi luonnehtia esseeksi, jossa Holappa hahmottaa elämänkatsomustaan.

Sinulle minä puhun. En kenellekään muulle paitsi muille sinun kaltaisillesi, ja itselleni, ja kaltaisilleni.

Kirjan alussa kuvataan miesten välistä rakkautta, joka kertojan peloista ja ympäristön ennakkoluuloista huolimatta tarjoaa onnen molemmille osapuolille. Sitten seuraa antiikin draaman tapainen peripetia: onni vaihtuu onnettomuudeksi, koska minäkertoja ympäristön tuomiota peläten hylkää rakkautensa. Molemmista asetelmista seuraa ulkopuolisuus, josta kertoja tarkastelee yhteiskunnan ilmiöitä, myös taidetta ja taiteilijan tehtävää, mutta ennen kaikkea etiikan perusteita. Rakkaus kaikissa muodoissaan nousee vastavoimaksi vihalle ja väkivallalle.

Aiheesta voi lukea lisää kirjastani Pentti Holappa Kypsyysvuodet (Yliopistopaino 2003).

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Eugênio Giovenardi: Isä Belmiron rikos

Eugênio Giovenardin teos Em nome do sangue ilmestyi vuonna 2002. Sen on suomentanut Satu Ekman ja se ilmestyi Liken kustantamana vuonna 2005 nimellä Isä Belmiron rikos.

Brasilialainen Eugênio Giovenardi (s. 1934) on katolinen pappi, joka jätti kirkon vuonna 1969. Kirkosta irtautuminen ja joidenkin kirkon opinkappaleiden hylkääminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että luopuisi kristillisyydestä löytämistään hyvistä ja kauniista periaatteista.

Kirjan isä Belmiro ei ole tavanomainen pappi, eikä hän toimi tavanomaiseen tapaan. Hän ei ole sisäistänyt opinkappaleita eikä noudata sääntöjä. Hän kuuntelee ripittäytymisiä, mutta ei anna synninpäästöjä, koska hän ei usko syntiin. Hänen mielestään ripittäytymiset ovat vain tunnustuksia, ja hän pyytää ripittäytyjiä rakastamaan ja menemään Herran rauhassa.

Isä Belmiro on saanut hoidettavakseen pienen seurakunnan, jonka rappeutuneen kirkon hän joutuu ensin siivoamaan ja kunnostamaan. Aluksi kirkossa käy tuskin ketään, mutta hän pyrkii tutustumaan kaikkiin seurakuntalaisiinsa, ja vähitellen hän saa apua ja tukea.

Kun seurakunta alkaa elpyä, paikallislehti lähettää toimittaja Enrico Rebonin haastattelemaan isä Belmiroa. Miehet ymmärtävät toisiaan hyvin, ja heidän välilleen syntyy rakkaussuhde. Isä Belmiro sanoo tarvitsevansa jonkun, joka jakaa hänen kanssaan hänen elämänsä, että hän sen voimalla jaksaisi rakastaa seurakuntalaisiaan ja tukea heitä.

Kirkon taholta ryhdytään pian kurinpalautustoimiin, mutta Belmiron vilpitön usko ja varmuus siitä, että hän toimii oikein, vaikuttaa jopa hänen esimiehenään toimivaan piispaan. Syntyy varsin herkullisesti kuvattuja tilanteita, joissa ahdasmieliset opinkappaleet ja kristillisyyden peruskäsky lähimmäisten rakastamisesta törmäävät yhteen. Belmiro saa tukea, mutta häntä myös vastustetaan yhä rajummin, syntyy parjauskampanjoita, välillä Belmiro pakkoeristetäänkin hiljentymisluostariin, mutta seurakunta nousee vastustamaan hänen siirtoaan muualle.

Loppuratkaisu on kerrottu jo kirjan ensimmäisessä luvussa: tuntematon henkilö puukottaa isä Belmiron kuoliaaksi paikallisessa elokuvateatterissa. Mutta oikeastaan se ei ole loppu: Belmiron tulkinta uskosta alkaa levitä.

Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, ajatuksia herättävä, ja vakavasta aiheestaan huolimatta hauskakin.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

J.S. Meresmaa: Mifongin kätkemä

Mifonki-sarjan neljäs kirja Mifongin kätkemä ilmestyi vuonna 2015 Myllylahden kustantamana.

Nuori kuningas Ciaran menettää valtansa ja joutuu pakenemaan ja piileskelemään. Hänen äitinsä Ardis pyrkii auttamaan häntä. Ciaranin ja hänen seurueensa vaiheet ovat hyvin kuvattua seikkailua ja Ciaranin vähittäisen aikuistumisen ja äidin ja pojan suhteen kehittymisen kuvausta. Jos äidin ja lapsen suhde on ollut hyvin kiinteä, irtautuminen ja itsenäistyminen onnistuu usein vasta riidan jälkeen. Niin tässäkin.

Fantasian kannalta mielenkiintoista on se, mitä sinisestä mifongista lähtöisin olevan mustan mahdin ympärillä tapahtuu. Danten ja Fewrynnin sen otteesta pelastama Linn on syvässä tajuttomuustilassa. Fewrynnin opettaja Memhri on siepannut Linnistä irtaantuneen mahdin itselleen, mutta sininen mifonki ilmestyy ottamaan sen takaisin. Fewrynn on järkyttynyt siitä, että hän on Linnin pelastamisen yhteydessä tahattomasti aiheuttanut rakastamansa Moharin kuoleman. Hän neuvottelee sinisen mifongin kanssa, ja mifonki antaa hänelle pienen palan mustaa mahtia, jonka avulla Moharin voi palauttaa kuoleman rajan takaa.

Fewrynnin pyynnöstä sininen mifonki vie Danten, Reun ja Linnin pantterikansan luo, koska vain siellä Linn voidaan parantaa. Pantterikansan tietäjä sanoo, että sininen mifonki on edistänyt Linnin toipumista antamalla hänelle hiukan mahdistaan.

Kuten jo aikaisemmin olen todennut, punainen ja sininen mifonki edustavat kahta ihmiseen vaikuttavaa perusvoimaa, punainen laajasti ymmärrettyä rakkautta sen kaikissa muodoissa, ja sininen aggressiota, joka voi ilmetä vihana, mutta sisältää myös minän suojelemiseen ja itsesäilytykseen liittyviä voimia. Musta mahtikaan ei siis ole sinänsä paha, vaan kohtuullisena ja punaisen mifongin mahdin kanssa kommunikoivana tarpeellinen ja hyödyllinen.

Linn ei kokemuksensa jälkeen palaa ennalleen, vaan hän näkee kuolleiden henkiä. Tarkemmin määriteltynä nuo henget ovat sellaisia, jotka eivät ole vielä siirtyneet Suuren hengen luo, vaan joita jokin pitää kiinni tässä maailmassa, tavallisesti rakkaus tai viha. Tulkitsisin nuo henget vertauskuviksi tunnesiteille, jotka elossa oleva edelleen kokee todellisiksi ajatellessaan vainajaa.

Linn haluaa käyttää mustan mahdin vankeudessa oppimiaan asioita ihmisten auttamiseen.

Linn ei jaksanut enää vihata eikä hänellä ollut voimaa rakastaa. Kuun hidasta vajoamista katsellessaan Linn tiedosti, että hänen oli oltava kuin kuu – peilattava hyvyyden säteitä ja suojeltava ihmisiä siltä, mikä pimeän puolella piileskeli.

Danten ongelmat eläinluontonsa kanssa jatkuvat, ja Danten ja Reun keskustelut ovat todella nautinnollista luettavaa. Reun eläinluonto on rehti ja suora, ja Danten ihmisluonto yrittää väistellä ja kierrellä. Eläinluonnosta tulee kuitenkin vaistonvaraista perustietoa, jota ihmisen järkeily ei tavoita.

Kirjan lopussa Dante on tilapäisesti erossa Reusta. Se onnistuu vain niin, että sekä Dante että Reu ottavat säännöllisesti lääkettä erossaolon haittavaikutuksia hillitsemään. Mutta jo Reun kanssa yhdessä ollessaan Dante on kokenut oivalluksen, joka saa hänet etsimään Ardisin. Ardiskin ymmärtää lopulta "että oli rakkauksia, joita ei voinut järjellä ymmärtää – ne saattoi vain ruumiilla hyväksyä". Se on sitä samaa vaistomaista tietoa, jota Dantessa edustaa Reu.

Dante kokee erillisyyden Reusta vapauttavana, koska liitto antaa Reulle liikaa valtaa. On kuitenkin selvää, että erossaolo lääkkeen avulla on huono ratkaisu, jokin muu pitäisi löytyä.

Fewrynn palauttaa Moharin kuoleman rajan takaa, mutta Mohari ei palaa eläväksi, vaan välitilaan, jossa hän on toimintakykyinen, mutta häneltä puuttuvat useat normaalit elintoiminnot.

Elämän ja kuoleman raja ei ole yksiselitteinen ja jyrkkä, ja lääketieteen kehittyessä tuo raja on muuttunut entistäkin epämääräisemmäksi. Keskeiset elintoiminnot pystytään pitämään käynnissä, vaikka ihmisen mieli on kadonnut aivotoiminnan päättyessä, ja on mahdollista elvyttää ihmisiä, joiden tila voi elvytettynä olla kaikkea muuta kuin hyvä. Pohdinta siitä, milloin pitää antaa elämän johtaa luonnolliseen päätepisteeseensä kuolemaan, ei siksi ole turha.

Moharin paluun myötä pääsee rajan takaa palaamaan myös kaoreja, maruaanien metsästäjiä, jotka vainuavat Fewrynnissä olevaa maruaanien veren perintöä. Eikä siinä kaikki, vaan portti jää auki, ja sieltä tulee myös vainajien henkiä. Kaorien ilmestymisen voi tulkita seuraukseksi siitä, että Fewrynn käytti mahtiaan luonnonlakien rikkomiseen, ja vapautuneet vainajien henget voi yhdistää samaan. Tämä irvokas (ja muodikas) juonikuvio on kuitenkin mielestäni tähänastisen kirjasarjan heikointa antia, samoin kuvaus monimutkaisista rituaaleista, jotka tarvitaan toismaailmaan johtavan aukon sulkemiseen. Mutta siinä yhteydessä tapahtuu myös kaksi merkittävää ratkaisua. Mohari valitsee paluun kuolleiden joukkoon. Fewrynn seuraa häntä sinne, ja Linn viimeistelee aukon sulkemisen.

Sekä Moharin palauttamiseen kuoleman rajan takaa että sen jälkeisen tilanteen korjaamiseen Fewrynn tarvitsee apua mifongeilta. Hän pyytää tapaamista mifonkien kanssa maagisilla menoilla, joihin sisältyy myös veren vuodattamista, tosin ei aina. Rituaaleissa tarvitaan paljon erilaisia rohtoja, ja mifongin tapaaminen kuvataan aina vajoamisena unimaiseen, epätodelliseen tilaan. Vaikka mielikuva päihteiden avulla saavutetusta yhteydestä tulee aika vahvana, ja sitä lisää varsinkin kuvaus siitä, että vihreän mifongin tapaamisen edellä otsaan sivelty tahna aiheuttaa Fewrynnille harhoja vielä heräämisen jälkeenkin, en usko Meresmaan tarkoittaneen sitä. Mielestäni Meresmaa on pyrkinyt vertauskuvin kertomaan perimmäisten asioiden lähestymisen pelottavuudesta ja siitä, miten pyhän ja ylevän kohtaaminen pyyhkii tieltään kaiken muun.

Meresmaa kirjoittaa melko vaistovaraisesti. Se on hänen voimansa, joka tuo kerrontaan aitoutta ja omaperäisyyttä. Se on kuitenkin myös hänen heikkoutensa, sillä joskus hänen mielikuvituksensa saattaa ryöstäytyä tuottamaan vain jännittävää ja koristeellista kerrontaa, jolta puuttuu syvempi merkitys. Mutta kaiken kaikkiaan pidän Mifonki-sarjaa näiden neljän osan perusteella merkittävänä fantasiakirjallisuutena, ja omassa runsaasti myyttisesti tulkittavaa aineistoa sisältävässä alalajissaan poikkeuksellisen hienona suorituksena suomalaisessa fantasiakirjallisuudessa.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Erkka Leppänen: Kirotun maan ritari

Kirotun maan ritari ilmestyi vuonna 2016, kustantaja on Vaskikirjat. Se koostuu kolmestatoista Erkka Leppäsen kirjoittamasta novellista, mutta sen läpi kulkee yhtenäinen juonikuvio. Kukin novelli on luonnollisesti samalla oma kokonaisuutensa.

Kirotun maan ritari on viihteeksi kirjoitettua fantasiakirjallisuutta, ja viihdekirja pitää arvostella omassa tyylilajissaan. Sen ensisijainen tehtävä on tuottaa lukijalle mahdollisuus kokea tunne-elämyksiä, yleensä seikkailun tai romantiikan parissa. Tämä kirja selviytyy hyvin tuosta tehtävästä. Osa novelleista sisältää tarinan, jossa perinteinen taistelijasankari joutuu ratkaisemaan Sherlock Holmes -tyyppisen arvoituksen. Jännitystä ja yllätyksellisyyttä riittää muissakin novelleissa, eikä romantiikkakaan jää puuttumaan.

Viihdekirjassa on erityisen tärkeää, millaisia arvoja ja asenteita se heijastaa, sillä nauttiessaan viihteestä lukija usein luopuu älyllisestä kritiikistä ja omaksuu huomaamattaan lukemastaan sen maailmankuvaa ja elämänkäsitystä. Hyvin kirjoitettu ja viihteenä mainiosti toimivakin teos on huonoa kirjallisuutta, jos se lisää lukijan ennakkoluuloja ja kaventaa hänen maailmankuvaansa. Viihdekirjan erityinen ansio taas on, jos se pystyy purkamaan ennakkoluuloja ja laventamaan lukijan maailmankuvaa. Kirotun maan ritari tekee sen, ja johdattelee myös pohtimaan etiikan perusteita.

Kirotun maan ritarin sankari Falac miettii, ovatko hänen sankaritekoina pidetyt voittonsa eettisesti oikeutettuja. Hän tarkkailee myös yhteisöjä, joissa hän liikkuu, ja pyrkii mahdollisuuksiensa mukaan puolustamaan yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.

Erityisen oivaltavalla tavalla kirjassa käsitellään uskontoa sen monissa muodoissa, sekä vilpittömänä luottamuksena että tarkoitushakuisena vallankäyttönä. Jossain vaiheessa Falac yrittää hyvittää tekemäänsä pahaa hyvillä teoilla. Myöhemmin hän ilmeisesti on oivaltamaisillaan jotain armollisesta jumalasta ja siitä, että ihminen löytää tiedon oikeasta ja väärästä omasta sydämestään.

Ilahduttavaa on myös, että kirjan naishahmot ovat itsenäisiä toimijoita, yhtä elävästi ja persoonallisesti hahmoteltuja kuin miehetkin.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Käärmeitten kesä ilmestyi vuonna 2015 Otavan kustantamana, ja se on toinen osa Karl Axel Björkin tutkimuksista kertovasta dekkarisarjasta.

Tässä kirjassa takakannen lupaus Agatha Christien hengessä kirjoitetusta murhamysteeristä toteutuu täydellisesti. Siinähän on olennaista, että epäily suunnataan useille eri tahoille, mutta mukaan on piilotettu ne vihjeet, joista lukija ratkaisun selvittyä toteaa, että sen olisi voinut niistä päätellä, jos olisi ollut riittävän tarkkaavainen.

Jos kerronta keskittyisi vain tuohon dekkaritarinaan, kirja olisi yksi hyvin tehty dekkari hyvien dekkarien joukossa, ei sen enempää eikä vähempää. Mutta se on paljon enemmän kahdesta syystä, tarkan ja oivaltavan ajankuvansa ansiosta, ja kuvauksena humaanista ihmisestä, joka yrittää säilyttää monipuolisen ajattelunsa ja suvaitsevaisuutensa erilaisten aatesuuntien painostuksesta huolimatta.

Se mitä 1920-luvun aatemaailma tuo meidän eteemme on meidän menneisyytemme, joka on edelleen läsnä meidän nykyisyytemme perustana ja pohjakerroksena. Siellä on sisällissodan kahtia jakama kansa, valkoisten voittajien kiihkeä punikkiviha, joka kuvataan järkyttävän selkeästi, kansallisuusaate ja sen liepeillä asustava kieliriita ja ryssäviha. Tässä kirjassa tulee esiin myös rotuoppi ja usko mahdollisuuteen kehittää uusi, jalompi ja parempi ihmisrotu. Siihen uskoivat noihin aikoihin monet älykkäät ja sivistyneet ihmisetkin.

Karl Axel Björk yrittää luovia ristiriitojen keskellä. Hän ei kuulu suojeluskuntaan, ja hän auttaa pakoon entisen punakaartilaisen, jota suojeluskuntalaiset ajavat takaa tappaakseen hänet. Hän luottaa (ja rakastuu) venäläiseksi olettamaansa naiseen, joka osoittautuu hänen luottamuksensa (ja rakkautensa) arvoiseksi. Hän palkkaa apulaisekseen kengänkiillottajana toimivan pojan, ja huomattuaan pojan lahjakkuuden haluaa auttaa tätä pääsemään kouluun.

Björk viihtyy hyvin myös suomenruotsalaisen sukunsa parissa, ja pidän siitä lempeydestä, millä kirjailija kuvaa näiden hienostunutta, ympäröivästä todellisuudesta eristäytynyttä kulttuuri-ilmapiiriä.

Björkin persoonallisuus on kuvattu hyvin monisäikeisenä. Hän on turhamainen, omahyväinen, omaa etuaan ajatteleva, mutta silti valmis uhrauksiin kohdatessaan hädässä olevia ihmisiä, ja keskeisistä eettisistä periaatteistaan hän haluaa pitää kiinni. Mutta hän on ollut riippuvainen morfiinista, ja hän tuntee edelleen ajoittain kiusausta turvautua siihen.

Ajankuva ja kertomus Karl Axel Björkistä on se jokin, joka tekee tästä niin kuin sarjan edellisestä osastakin todella hyvää kirjallisuutta.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Tatu Vaaskivi: Pyhä kevät

Tatu Vaaskiven Pyhä kevät ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1943 Werner Söderström Osakeyhtiön kustantamana. Se oli nuorena kuolleen kirjailijan viimeinen teos, ja se jäi keskeneräiseksi. Tiberiuskirjat on julkaissut sen uusintapainoksena vuonna 2015.

Varhaisnuoruudessani rakastuin Tatu Vaaskiven tuotantoon, erityisesti Yksinvaltias ja Pyhä kevät lumosivat. Siinä iässä en osannut analysoida, mikä niissä viehätti, mutta nyt lukiessani Pyhän kevään uusintapainoksena ymmärsin hyvin, mikä vetosi nuoren, kauneutta janoavan ja haaveellisen tytön mieleen.

Pyhän kevään ja myös Yksinvaltiaan lumous perustuu kirjailijan kykyyn luoda sanoilla eloisia ja voimakkaita kuvia, jotka vetoavat kaikkiin aisteihin. Siis runoutta pitkän proosan valepuvussa. Pieni näyte:

Nasaretin miehen sininen mantteli oli hulmunnut syksyn kuukauden hunajankeltaisessa valossa kuin suuri, häilyvä kevätiiriksen kukkalehti.

Kirja suorastaan tulvii voimakkaita kuvia. Sisällöltään Pyhä kevät on varsin erikoislaatuinen kooste, joka kertoo ihmisistä matkalla Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Lukija tietää sen, mitä kirjan henkilöt eivät vielä tiedä, paitsi rabbi Jeshua:

"- - Nyt me nousemme Jerusalemiin" hänen äänessään soinnahti outo tuska, joka jäi muille käsittämättömäksi "ja kolmantena päivänä juhlan alkamisesta minä pääsen kärsimyksestä, minä pääsen määräni päähän."

Pyhä kevät hyödyntää evankeliumin tekstejä, usein uusiin yhteyksiin ympättyinä, ja lisäksi historiatietoja ja Jeesuksen elämästä kirjoitettuja lukuisia fiktiivisiä kirjoja, ja kaikki on kuorrutettu ja nivottu yhteen kirjailijan mielikuvituksen tuotteilla. Tuloksena on kirja, jossa fakta ja fiktio kietoutuvat erottamattomaksi, mutta sellaisenakin se onnistuu hyvin kuvaamaan roomalaisten miehittämän maan sekasortoa, vieraitten uskontojen ja aatteiden painetta, ja juutalaisten keskinäisiä erimielisyyksiä. Henkilöt taas edustavat täysin mahdollisia joskin pääosin fiktiivisiä suhtautumistapoja asioihin.

Maria Carole: Tulen tyttäriä

Maria Carolen Tulen tyttäriä, jonka on kustantanut Osuuskumma vuonna 2014, on kirja ystävyydestä, rakkaudesta ja itsensä löytämisestä.

Kirjan fantasiamaailmaan kuuluvat jumalat, heidän jälkeläisensä ja ihmiset. Nuo kolme ryhmää ovat vain vähän tekemisissä keskenään, ihmiset vieroksuvat jumalien jälkeläisiä, ja nämä puolestaan ihmisiä, ja jumalat eristäytyvät omalle vuorelleen. Tarina liikkuu enimmäkseen jumalien jälkeläisten parissa, joihin päähenkilö Naarni kuuluu. He arvottavat itseään ja toisiaan sen mukaan, miten läheistä sukua jumalille he ovat. Naarnin isä on jumala, äiti tavallinen ihminen.

Asetelman symboliikka on helppo purkaa. Monella ihmisellä on taipumus kokea olevansa "tavallisten ihmisten" yläpuolella, muita kyvykkäämpi jollain merkittävällä tavalla, ja se aiheuttaa sekä ylpeyttä että yksinäisyyttä. Usein oma kyvykkyys liitetään siihen, että kuuluu perheeseen tai sukuun, jossa on merkittäväksi määriteltyjä ihmisiä. Mutta lahjakkuus vertautuu myös jumalien kaltaisuuteen, jumalilta saatuun lahjaan.

Naarni tutustuu ihmiseen, johon hän rakastuu. Hän alkaa kokea jumalien määräämän tehtävänsä taakkana, ja pyrkii vapautumaan siitä. Siinä ohessa hänelle selviää, että jumaliksi itseään nimittävät ovatkin vain ihmisiä, tosin ihmisiä, joilla on erikoislaatuisia kykyjä. Naarni kokee hyvin vapauttavana sen, että myös hän itse paljastuu sen myötä vain ihmiseksi. Naarnin isä on iloinen siitä, että hänen tyttärensä on tullut tietämään totuuden itsestään, ja pystyy etsimään onneaan ihmisenä ihmisten parissa.

Kirja on esikoisteos, eikä sen rakenne tuo parhaalla mahdollisella tavalla esiin juonen kohokohtia, mutta kerronnan eleettömyydessä on toisaalta myös viehätystä ja aitouden tuntua, ja välillä Carolen tyyli luo hyvin kauniita kuvauksia.

Kirjan erityinen ansio on, että henkilöiden sukupuoli ei ole keskeinen asia. Naiset ja miehet ovat ensisijaisesti ihmisiä, vasta toissijaisesti sukupuolensa edustajia. Syvä ystävyys voi syntyä kahden samaa sukupuolta olevan välille, mutta myös mies ja nainen voivat olla luontevasti ystäviä, eikä sukupuoli rajoita rakkauden kohteen valintaa. Naarni löytää valolta ja halulta tuoksuvan Emman, niin kuin Naarnin isä on löytänyt valolta ja halulta tuoksuvan naisen, josta tuli Naarnin äiti.

Naarni kantaa erikoislaatuista lahjakkuuttaan mukanaan tulena, mutta ihmisyyden lempeä valo on sittenkin merkityksellisempää.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

J.S. Meresmaa: Mifongin mahti

Mifongin mahti on J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan kolmas kirja. Se ilmestyi vuonna 2014 Myllylahden kustantamana, vaikka aikaisemmat osat on kustantanut Karisto.

Keskityn taas tulkitsemaan kirjan fantasiaelementtejä. Rakenteen, tyylin ja henkilöhahmojen suhteen pätee sama kuin sarjan aiemmissa osissa.

Mifongin mahdissa keskeisiä henkilöitä ovat Ardisin kaksoset Fewrynn ja Ciaran. Vaikka Ciaranista tulee Merontesin kuningas, hän ei pääse eroon hienoisesta kateudestaan Fewrynnin erityislaatuisuutta kohtaan. Koska Fewrynnissä on punaisen mifongin verta, hän on Tulilinnun tytär ja omaa yliluonnollisia voimia. Nämä voimat ovat tulkittavissa vertauskuviksi siitä, mihin rakkaus pystyy.

Fewrynn kokee mahtinsa myös taakkana, sillä hän ei pysty täysin hallitsemaan sitä. Vaikka hän pyrkii käyttämään erikoislaatuisia kykyjään vain hyvään ja oikeaan, hänen ihmisluontonsa aiheuttaa ongelmia. Kiivastuessaan hän muuttuu tahattomasti polttavan kuumaksi, ja aiheuttaa palovammoja varsinkin rakkautensa kohteelle, Moharille. Osasyynä on, että Fewrynnin ja Moharin verenperintö ei sovi yhteen.

Fewrynn pystyy kommunikoimaan mifonkien kanssa. Hän pystyy myös kutsumaan mifongin luokseen. Ensimmäistä kertaa se tapahtuu rituaalissa, johon valmistautuessaan Fewrynn juo tietyistä yrteistä valmistettua teetä, lausuu loitsut ja vuodattaa omaa vertaan. Meresmaa puhuu tässä yhteydessä verimagiasta ja korostaa, että se on kiellettyä ja voi vahingoittaa käyttäjäänsä. Fewrynn ei kuitenkaan käytä magiaa ainakaan siinä mielessä, että hän yrittäisi hallita mifonkia. Kysymyksessä on pikemminkin rukous, jonka avulla hän pyytää mifonkia tulemaan. Häntä avustava Vigar sanoo:

"Loitsu se ei ole laisinkaan, sillä tämän verimagian yhteydessä sellainen on tarpeetonta korostamista. Tärkeintä on ajatuksen puhtaus. Muuten se ei toimi ja uhri menee hukkaan."

Rituaalien monimuotoisuus, niihin tarvittava veri ja erilaiset yrtit ovat vaikeaselkoinen aihe, mutta käsittelen sitä vasta kirjasarjan neljännen osan yhteydessä, jossa erilaisia rituaaleja alkaa esiintyä enemmän.

Ciaranin kuninkuutta varjostaa Merontesia kohdannut kirouksen kaltainen tilanne. Lapsia ei synny, ja jos kaupunkiin muuttaa lapsiperhe, pienokaiset kuolevat lapsiruttoon. Syyn siihen tietää aluksi vain Dante. Hänen sisarensa Linn on voimakkaiden vihan- ja suruntunteidensa takia joutunut sinisestä mifongista lähtöisin olevan mustan mahdin valtaan, ja Linnin kautta musta mahti ulottaa vaikutuksensa Merontesiin. Tulkinta on helppo: viha kahlitsee joskus ihmisen hyvin pahasti, ja sellainen ihminen levittää vihaa ympärilleen.

Danten ja Fewrynnin välille vähitellen heräävä luottamus on kuvattu herkällä otteella. Fewrynn ymmärtää, että Dantessa on sama punaisen mifongin mahti kuin hänessäkin, se vain on Dantessa Reun kautta.

Dante, Reu ja Fewrynn yhdistävät heissä olevan rakkauden voiman, ja kuvaus Linnin pelastamisesta on hyvin vaikuttava. Tässä yhteydessä myös Danten antamalla veriuhrilla on selkeä merkitys, se kuvaa hänen halukkuuttaan tehdä kaikkensa sisarensa pelastamiseksi.

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Yön sydän on jäätä ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 2014, ja sen alaotsikkona on Kolme viikkoa Karl Axel Björkin elämässä maaliskuussa 1921. Se on ensimmäinen osa dekkarisarjasta, jossa Björk on päähenkilönä.

Virpi Hämeen-Anttila herättää tässä kirjassa eloon Helsingin sellaisena kuin se oli noin sata vuotta sitten. Hän onnistuu tuottamaan lukijalle kokonaisvaltaisen elämyksen, joka ulottuu pienistä yksityiskohdista ajan henkiseen ilmapiiriin. Se on sitä kulttuuriperintöä ja aatemaailmaa, josta meidän nykyisyytemme nousee. Siksi toivoisi tämän kirjan päätyvän mahdollisimman monien suomalaisten käsiin.

Virpi Hämeen-Anttila kuvaa yhteiskuntaa, joka juuri on kokenut sisällissodan. Kansa on poliittisesti jakautunut kahtia, ja jako konkretisoituu Helsingissä Pitkänsillan erottamissa osissa. Työläisten asuttamalla pohjoispuolella on köyhyyttä ja herravihaa, eteläpuolella epäluuloa ja pelkoa punikkeja kohtaan.

Sääty-yhteiskunnan purkauduttuakin ihmisten mielissä elää erottelu herrasväkeen ja rahvaaseen. Koulutusta tai varakkuutta hankkineita, joilla ei ole merkittävää sukutaustaa, pidetään nousukkaina. Kielikysymys liittyy osittain tähän jakoon, mutta suomenkieltä halutaan edistää myös kansallisromanttisen innostuksen vallassa. Kansallisuusaate saa vakavampiakin ilmenemismuotoja kuin suomenruotsalaisuuden vieroksunta ja ryssäviha. Kiihkeimmät haluavat siirtää Suomen rajaa idemmäs, "vapauttaa heimoveljet". Ja älkäämme unohtako kieltolakia, jonka valvonta tuohon aikaan aiheuttaa viranomaisille paljon ylimääräistä työtä.

Tämän kaiken keskellä on kirjan sankari, sisäasiainministeriön virkamies Karl Axel Björk. Hän on isänsä puolelta suomenruotsalaista sukua, mutta hänen isänsä on hylännyt sukunsa, vaihtanut kielensä ja on ugrilaisten ja altailaisten kulttuurien tutkija. Isän pitkien tutkimusmatkojen aikana perheellä on ollut taloudellisia vaikeuksia, ja Karl Axel Björk osaa edelleen liikkua luontevasti Pitkänsillan pohjoispuolella:

Piti tuntea köyhän väen elämää, että olisi käynyt alkuasukkaasta. Hän tunsi, koska oli ollut itsekin alkuasukas, elänyt Porthaninkadun ja Neljännen linjan kulmassa ahtaassa hyyryläiskortteerissa kuusivuotiaasta yhdentoista vuoden ikään. Ja vaikka hän oli sen jälkeen päässyt asumaan Vladimirinkadulle syntyperänsä edellyttämään porvariskotiin, heti ovesta ulos "Fladdalle" astuttuaan hän oli kohdannut Rööperin poikasakit, varkaat, ilolintuset ja viinatrokarit - -

Karl Axel Björk tuntee myötätuntoa huono-osaisia kohtaan ja pyrkii auttamaan vaikeuksiin joutunutta työläisperhettä, vaikka hänen palkkansa ei ole kovin hyvä. Silti hän viihtyy isänpuoleisten sukulaistensa seurassa, nauttii hienostuneesta tapakulttuurista ja mahdollisuudesta pukeutua heidän luonaan vieraillessaan niin näyttävästi kuin hänen palkkansa suinkin antaa myöten. Työssään hän pukeutuu vaatimattomammin, että ei kohtaisi paheksuntaa. Suojeluskuntaan hän ei suostu liittymään, ja Saksassa ja Englannissa käyneenä hän on oppinut kohtaamaan ihmiset ihmisinä, kansallisuuteen katsomatta. Hän muistuttaa itseään siitä, että venäläisetkin ovat ihmisiä, eikä ketään pidä epäillä pelkästään hänen kansallisuutensa vuoksi.

Kun Karl Axel Björk joutuu mukaan selvittämään murhaa, jota pian seuraa toinenkin murha, sekä hänelle että lukijalle selviää melko pian, kuka mitäkin teki ja miksi. Ongelmana onkin vain todistaa se, sillä ylin poliisijohto hyväksyisi syylliseksi mieluiten punikin, vaikka hänen syyttömyytensä vaikuttaakin selvältä, eikä jääkärivänrikkiä ja suojeluskuntaupseeria. Vielä vaikeampaa on saada ketään kiinnostumaan Valaveljet-nimisestä aktivistiryhmästä, joka ilmeisesti on murhien takana.

Virpi Hämeen-Anttila kuvailee ympäristöä ja ihmisiä kiehtovasti, ja osaa loihtia heille oikeat puhetavat hienostoruotsista stadin slangiin asti. Pikkuisena huomiona vain, että minua hiukan häiritsi se-pronominin käyttö henkilöstä. Puheessa se on luontevaa, mutta kun sitä esiintyi kirjakielisen kerronnan keskelläkin, se särähti.

J.S. Meresmaa: Mifongin aika

Mifongin aika on J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan toinen osa, ja se ilmestyi vuonna 2013 Kariston kustantamana.

Kirjan alussa herää sininen ilman mifonki, joka synnyttää tuulet ja myrskyt. Neljästä mifongista hereillä on sitä ennen vasta punainen tulen mifonki. Sinisen mifongin herääminen tapahtuu hallitsemattomasti, ja vaikka mifongit normaalisti pitävät ajatusyhteyttä toisiinsa, sininen sulkee mielensä punaiselta heti herättyään.

Punainen ja sininen mifonki edustavat niitä kahta ihmismieleen vaikuttavaa voimaa, joita Freud nimittää seksuaalisuudeksi ja aggressiivisuudeksi tarkoittaen seksuaalisuudella kaikkia hellyyden ja mielihyvän sävyttämiä toimintoja ja aggressiivisuudella minän suojelemiseen ja itsesäilytykseen kuuluvia. Punaiseen mifonkiin liittyy rakkauden tunne, siniseen mifonkiin viha. Ne eivät ole pahoja tai hyviä, vaan sinänsä neutraaleja ja ihmiselle tarpeellisia, mutta liian voimakkaina ne voivat olla tuhoisia, ja ilman kosketusta rakkauteen viha muuttuu hyvin vaaralliseksi.

Toinen Ardisin kaksosista, tytär Fewrynn, on punaisen mifongin heräämisen yhteydessä saanut oman verensä tilalle punaisen mifongin verta. Sininen mifonki yrittää tuhota Fewrynnin, ja punainen mifonki vie Ardisin ja Fewrynnin turvaan pantterikansan luo.

Pantterikansa on punaisen mifongin suojeluksessa oleva hyvien ja auttavaisten ihmisten joukko. Heidän näkijöillään on usko perimmäiseen hyvään, ja he pystyvät katsomaan menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Se tapa, jolla näkijä auttaa Ardisia selvittämään omia tunteitaan, muistuttaa psykoanalyysia. Ja niin kuin psykoanalyysissa, Ardis pystyy selkiyttämään ajatuksiaan hiukan, mutta sulkeutuu, kun lähestytään liian kipeitä aiheita.

Kirjasarjan rakastavaiset, Ardis ja Dante, ovat joutuneet eroon toisistaan. Ardis uskoo Danten kuolleen. Dante taas osoittaa rakkautensa syvyyden sillä, että uskoessaan Ardisin olevan onnellinen hän päättää luopua omasta toiveestaan.

Kun Ardis lähtee hakemaan luokseen poikaansa Ciarania, hän ja Dante kohtaavat. He joutuvat onnettomuuteen, jossa Dante näyttää kuolleen. Koska Danten kanssa sielun jakava Reu kuitenkin on hengissä, Dante pystytään pelastamaan vahvistamalla hänen ja puuman yhteyttä. Sen seurauksena puuma saa joksikin aikaa yliotteen ihmisestä. Danten ihmisyys onnistutaan pantterikansan luona palauttamaan, mutta siihen ei tule aiempaa levollista luontevuutta. Tämä symboliikka on tietenkin aivan selvää, ihmisessä hänen eläinluontonsa ja kulttuuriin sopeutuva ihmisyys voivat joutua epätasapainoon hyvinkin traagisin seurauksin.

Pantterikansan näkijöiden tehtävänä on auttaa maailmanjärjestyksen varjelussa. He selvittävät, että punaisen ja sinisen mifongin välisen tasapainon palauttamiseksi on herätettävä myös vihreä veden mifonki ja musta maan mifonki. Silloin mifongit edustavat luontoa sen kokonaisuudessa.

Mifongin ajan epilogissa todetaan, että mifonkien heräämisen myötä palasivat magia ja taikuus maailmaan. Magia ja taikuus on ainakin tässä fantasiakirjasarjassa kuitenkin mielestäni käsitettävä toisin kuin mitä nuo sanat tarkoittavat reaalimaailmassa. Mifonkien herätessä palautuu ihmisen yhteys luonnonvoimiin ja myös oman luontonsa perustaan, ja tieto siitä, että on paljon sellaista, mikä on ymmärryksemme ulottumattomissa.

Niin kuin ensimmäisessä kirjassakin mifonkien herättämiseen tarvitaan taas veriuhri, ja tällä kertaa mifongit ottavat sen vastaan antamatta uhraajalle korvaukseksi omaa vertaan. Uhraaja on nyt vapaaehtoinen, ja haluaa hyvällä työllään sovittaa tekemäänsä pahaa. Selittämättä jää kuitenkin, miksi mifongit tuon veriuhrin tarvitsevat, ja pelkäänkin kirjailijan vain langenneen sepittämään juoneen tunteisiin vetoavan säikeen, jolla ei ole mitään muuta merkitystä. Sehän on fantasiassa varsin yleinen vika, johon tämän sarjan ensimmäisessä ja toisessa osassa ei mielestäni muissa merkittävissä asioissa syyllistytä.

Kirjan rakenteesta, kielestä ja henkilöhahmoista pätee sama minkä jo totesin ensimmäisen osan yhteydessä, ja fantasiaelementit tukevat hyvin lukijalle välittyvää kokonaiselämystä.