Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Valan esikoisteos Kuolema sypressin varjossa ilmestyi Gummeruksen kustantamana vuonna 2012, ja se aloittaa Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjan. Kirjasarjan pohjavirtana kulkee yhtenäinen mystis-myyttinen kertomus, jossa Arianna hahmottaa menneisyyttään ja minuuttaan. Jokainen kirja sisältää kuitenkin itsenäisen dekkaritarinan.

Kuolema sypressin varjossa on rakennettu perinteiseen, Agatha Christien perusteellisesti testaamaan kaavaan: tapahtuu murha, ja lukija tutustuu suureen joukkoon ihmisiä, joilla kaikilla olisi ollut sekä syy että mahdollisuus tehdä se. Yhteisö ihmisineen on kuvattu eloisasti ja hyvin, henkilöt ovat psykologisesti uskottavia. Niin kuin hyvään dekkariin kuuluu, lukijalle tarjotaan tiedot, joiden avulla syyllisen voisi selvittää, mutta nuo tiedot kätketään ohjaamalla kiinnostusta niistä jonnekin muualle. Vaikka epäilyksen varjo välillä lankeaa eri puolille, syyllisen selviäminen ei tapahdu keinotekoisen tuntuisesti. Vera Vala on kirjoittanut dramaattisen ja traagisen kohtauksen, jossa myötätunto ei kohdistu vain rikoksen uhriin ja siitä kärsimään joutuneisiin, vaan myös tekijään.

Oman viehättävän värinsä kirjaan tuo italialaisen elämäntavan ja kulttuurin esittely, ja ruokaa ei tyydytä vain esittelemään, vaan kerronnan lomassa selitetään luontevasti myös sen valmistusta. Mutta Vera Vala kertoo myös yhteiskunnallisista ongelmista, vaikka ne jäävätkin sivuhuomioiksi.

Kirjan erityinen ansio on tapa, jolla kerronta käsittelee yhteisön syrjimiä, poikkeavia tai moraalittomiksi leimattuja. Kaikkia kuvataan tuomitsematta ja ymmärtäväisesti. Vähemmistöihin kuuluvista kirjailija nostaa esiin kokonaispersoonallisuuden, eivätkä edes Ariannan työparin Angelon varsin värikkäät puheet miessuhteistaan tee hänestä homomiehen karikatyyriä, vaan hänet mieltää ensisijaisesti huolehtivana ja vastuuntuntoisena ihmisenä.

Arianna de Bellis -sarjan kiintoisin kuvio on kuitenkin kirjojen läpi kulkeva tarina, josta selviää ensimmäisessä kirjassa vasta pieni osa. Ariannalla on menneisyydessään kolmen vuoden jakso, josta hän muistaa vain epäselviä välähdyksiä, ja jolloin hän on mahdollisesti liikkunut el Loboksi kutsutun miehen seurassa. Hän on sen jälkeen mennyt naimisiin, mutta menettänyt pian miehensä auto-onnettomuudessa, eikä ole päässyt yli surustaan. Angelo sanoo:

Kyllä minä muutaman valokuvan ymmärrän, mutta kotonasi ei ole pöytää, jolle laskea juomalasia, niin täynnä joka paikka on kuvia Giovannista. Giovannin työhuoneessa et ole siirtänyt mitään, työpöydällä on se hopeinen kynä yhä samassa paikassa, johon hän sen jätti. Entä eteinen? Madonna mia, Giovannin nahkatakki roikkuu naulakossa, ja alla on Giovannin vanhat purjehduskengät.

Arianna pyrkii vapautumaan surustaan ja kurottaa varovasti kohti uusia mahdollisuuksia. Hänen epäröivillä tunteillaan on kaksikin kohdetta, ja romantiikkaa etsiville voin luvata, että kummassakin vaihtoehdossa orastava rakkaus kuvataan hyvin kauniisti. Ariannan valinta on kuitenkin luonteva ja varmasti kaikkien osapuolien kannalta onnellinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.