Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

tiistai 28. kesäkuuta 2016

J.S. Meresmaa: Mifongin perintö

J.S. Meresmaan Mifongin perintö on kirjailijan esikoisteos. Karisto julkaisi sen vuonna 2012 mainostaen sitä mahtavan kotimaisen fantasiasarjan alkuna. Sitä se olikin, vaikka Karisto kustansi tuosta sarjasta vain ensimmäisen ja toisen osan.

J.S. Meresmaalla on kyky rakentaa tarinoista ehjiä ja vaikuttavia kokonaisuuksia ja koristaa niitä taidokkailla, toisinaan lähes runollisilla kuvauksilla. Hänen kielenkäyttönsä on hiukan erikoista, tyylilajeja sekoittavaa, arkikielen sana saattaa pujahtaa juhlavaan esitykseen. Minua se hiukan häiritsi, mutta mieheni, joka myös luki tähän asti ilmestyneet Mifonki-sarjan kirjat, totesi tottuneensa siihen nopeasti ja alkaneensa jopa pitää siitä. Henkilöt ovat hyvin kuvattuja ja psykologisesti uskottavia, ja jännittävä juoni on taitavasti rakennettu. Keskityn kuitenkin tässä kirjan fantasiaelementteihin.

Keskeistä ovat neljä mifonkia, punainen tulen mifonki, sininen ilman mifonki, vihreä veden mifonki ja musta maan mifonki. Myytille ominaiseen tapaan ne kuvataan näkyvässä muodossa ilmestyvinä valtavina liskomaisina olentoina. Ne edustavat eri puolia jumaluudesta, jota Meresmaa nimittää toisinaan monikkomuodossa jumaliksi, toisinaan Suureksi hengeksi, mutta jonka voi ajatella Spinozan tavoin panteistisena Jumalana, joka on kaikki, ja jonka ulkopuolella ei ole mitään:

Eikö meissä jokaisessa virtaa sama voima, joka kiertää halki aikojen ja maailmojen, taivaankannen tähdistä valtamerten mustimpiin syvyyksiin ja vieläkin syvemmälle?
(Mifongin perintö)

Mifongin perinnössä keskeinen on punainen tulen mifonki, joka merkitsee myös rakkautta sen kaikissa muodoissa, seksuaalisuutena, mielihyvän etsimisenä, hellyytenä ja haluna toimia muiden hyväksi.

Joissakin ihmisissä on mifonkien verta, tai oikeastaan mifonkien sukulaisten maruaanien, joiden kanssa marmosiinikansan ihmiset kävivät niin veristä taistelua, että maan mifonki päätti hillitä taistelua rituaalilla, jossa kukin sai omaan vereensä annoksen vihollisen verta. Marmosiinikansasta tuli maruaanien veren vaikutuksesta terveitä ja voimakkaita, mutta myös ylpeitä, äkkipikaisia ja hallitsemishaluisia. He taistelivat lopulta keskenään, kunnes jäljellä oli vain lapsia, jotka lähtivät muunveristen sekaan, avioituivat ja saivat lapsia. Näiden maruaanien veren perintöä kantavien lasten ora eli henkiolento määritti mifongin, jonka hengessä lapsi kasvoi, ja jonka merkkiä ihminen kantoi loppuelämänsä.

Varsin yleisesti lasten ajatellaan saaneen vanhemmiltaan "veren perinnön", joten ajatus veren mukana siirtyvistä ominaisuuksista ei ole vertauskuvana outo. Ongelmallista onkin vain ajatus, että toiset sukulinjat olisivat jotenkin parempia ja enemmän Jumalan kaltaisia kuin toiset. En usko Meresmaan tarkoittaneen sitä, vaan maruaanien veren perintö on eräs tapa kokea yhteys mifongin edustamiin arvoihin.

Mifongin perinnön alussa kaikki mifongit ovat horrostilassa. Se merkitsee sitä, että ihmiset ovat vieraantuneet luonnosta ja myös omista tunteistaan. Mifonkeja ei juuri kukaan edes muistele, ja punaisen mifongin löytänyt ja sen herättämistä suunnitteleva ei toimi yhteisen hyvän takia, vaan itsekkäistä syistä.

Mifongin herättämiseen tarvittaisiin maruaanien veren perintöä kantavan ihmisen verta. Kenelläkään elossa olevalla ei ole sitä enää riittävän vahvana, mutta jos kaksi maruaanien veren perintöä kantavaa ihmistä saisi keskenään lapsen, verilinja voimistuisi riittävästi. Eräs mifongin veren perintöä kantava on Merontesin kuninkaan nuori tytär Ardis, ja toinen on Belonen leskikuningas, jolle Ardis on luvattu puolisoksi.

Mifongin herättämiseen tarvitaan verta niin suuri määrä, että veriuhriksi joutunut menettää todennäköisesti henkensä. Veriuhri on tuttua mytologiasta ja se on rituaalina ollut käytössä monissa uskonnoissa. Sen merkitystä tässä yhteydessä on kuitenkin vaikea ymmärtää, eikä kirjailija ehkä ole itsekään miettinyt loppuun asti, miksi se tarvittaisiin. Sen tarpeellisuus kirjan juonen kehittymiselle sen sijaan on selvä.

Mifongin perinnössä on myös alku koko kirjasarjan läpi kulkevalle rakkauskertomukselle. Dante Rondestani saa tehtäväkseen saattaa Ardisin Beloneen tulevan puolisonsa luo.

Dante ja hänen puumansa Reu muodostavat kaksoispersoonallisuuden, ja punaisen mifongin mahtia edustaa Reu, joka on saatu punaisen mifongin suojeluksessa olevalta pantterikansalta. Reu on vertauskuva ihmisen eläinluonnolle ja vaistomaiselle tiedolle, jota älyllä ei tavoita. Sen opastamana ihminen pystyy poikkeamaan kulttuurin hänelle opettamista asioista ja etsimään omaa tietään.

Mifongin perinnössä Danten ja Reun yhteiselämä on hyvin tasapainoista. Ihminen ja puuma ovat kiintyneitä toisiinsa, eli Dante hyväksyy eläinluontonsa, eikä eläinluonnolla ole vaikeuksia sopeutua ihmisen eettisiin velvoitteisiin.

Dante ja Ardis rakastuvat toisiinsa, ja heidän tunteensa toisiaan kohtaan ovat enemmän kuin pelkkää eroottis-seksuaalista halua (joka toki myös on voimakkaasti mukana). Dante pyrkii ajattelemaan Ardisin etua, ja Ardis pitää velvollisuutenaan suostua isänsä järjestämään avioliittoon. Dante palaa kuitenkin Ardisin luo huomatessaan tämän olevan vaarassa, ja kun Dante joutuu suuriin vaikeuksiin, Ardis lähtee etsimään häntä.

Ardis synnyttää kaksoset, Ciaranin ja Fewrynnin, joiden isää (Belonen kuningasta) hän syystäkin inhoaa. Hän tuntee kuitenkin vastuuta lapsista jo ennen näiden syntymää, ja haluaisi pystyä olemaan heille hyvä äiti. Myös Dante tuntee vastuuta Ardisin lapsista siksi, että hän haluaa jakaa Ardisin velvollisuudet.

Ardisin vähitellen heräävät äidintunteet on kuvattu hienosti, samoin Danten orastavat isäntunteet Ardisin lapsia kohtaan. Loppukohtaus, jossa punainen mifonki herää, on hyvin vaikuttava, ja mifonki palkitsee saamansa veren ja pelastaa uhriksi aiotun Fewrynnin hengen lahjoittamalla pienokaiselle omaa vertaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti