Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

torstai 30. kesäkuuta 2016

Vera Vala: Milanon nukkemestari

Milanon nukkemestari ilmestyi vuonna 2016 Gummeruksen kustantamana. Se on Arianna de Bellis -sarjan viides osa.

Vera Vala on jo aiemmissa kirjoissaan osoittanut kykynsä ymmärtää ihmisiä ja tulkita heidän vaikuttimiaan. Myös rikollisten motiivit on kuvattu selkeästi ja johdettu sekä heidän elämäntilanteestaan että persoonallisuudestaan. Jokaisessa kirjassa on ollut mukana henkilöitä, joiden psyykkinen epävakaus olisi määriteltävissä psykiatrisin termein. Milanon nukkemestari on kuitenkin ensimmäinen Vera Valan kirja, jossa päähuomio kohdistuu ihmisten psyykeen ja erityisesti niihin psyyken häiriöihin, joissa ihmisestä tulee vaarallinen kanssaihmisilleen.

Kirjalle antaa kehyksensä murhasarja, tai mahdollisesti kaksi murhasarjaa, joiden välissä on neljän vuoden tauko. Edellisestä murhasarjasta on tuomittu pappi, joka ehkä onkin syytön. Siksi tapahtumia lähetetään Vatikaanin edustajana tutkimaan Ariannan pappisveli Ares. Arianna on työssä yliopiston oikeuspsykologian laitoksella, ja joutuu mukaan tapahtumiin etsiessään sieltä karannutta psykoottista miestä.

Ares on tehnyt väitöskirjansa sarjamurhaajista ja Arianna tutkii työssään sarjamurhaajien psykologisia profiileja. Heidän puheenvuoroissaan kirjailija siis pääsee luontevasti jakamaan suuren määrän tieteellistä tietoa. Tutkimustuloksiakin on monenlaisia, ja niiden tulkinta vaihtelee, mutta Vera Vala tuntuu sisäistäneen hyvin keskeisen tiedon, ja osaa myös välittää sen.

Olennaista on, että psyyken sairaus ei suinkaan sinänsä tee ihmistä vaaralliseksi.

– Psykiatriset ongelmat eivät ole väkivaltaisuuden synonyymi, Ares sanoi. – On suurempi todennäköisyys kuolla salamaniskuun kuin mielenterveysongelmaisen murhaamana. Ja psyyken ongelmista kärsivä päätyy todennäköisemmin uhriksi kuin murhaajaksi.

Tärkeää on myös ymmärtää se, minkä eräs poliiseista sanoo Arekselle näin:

– Kuulkaa padre, näinä vuosina murharyhmässä olen oppinut jotain. Suurin osa ihmisistä ei vaikuta todennäköiseltä murhaajalta, mutta tietynlaisessa tilanteessa kuka tahansa meistä kykenee tappamaan.

Tuon meissä kaikissa olevan valmiuden väkivaltaiseen käyttäytymiseen estää yleensä ihmisen luontainen sosiaalisuus, tarve toimia yhteisön hyväksymällä tavalla, ja kyky sellaiseen empatiaan, johon sisältyy myötätunto. Empatiakyvyn puute tekee ihmisestä välinpitämättömän muiden tunteita kohtaan, mutta hän pyrkii silloinkin jo pelkästään oman etunsakin takia käyttäytymään hyväksytyllä tavalla. Vaarallisin onkin sellainen ihminen, joka pystyy eläytymään muiden tunteisiin (sitä nimitetään toisinaan myös empatiaksi, josta puuttuu myötätunto), mutta toisen ihmisen kärsimys tuottaa hänelle nautintoa. Tällainen ihminen saattaa olla myös taitava manipuloija.

Kun Milanon nukkemestarissa etsitään sarjamurhaajaa, monesta ihmisestä paljastuu kykyä ja halua manipuloida. Manipulointia käytetään myös hyvässä tarkoituksessa, ja Ariannan esimies toteaa:

– Psykoterapiassa on aina kyse jonkinasteisesta manipuloinnista. Me vain manipuloimme potilaan mieltä tämän omaksi parhaaksi.

Niin ajattelee myös kirjassa kuvattu äiti, jonka vaikutus lastensa elämään on ollut hyvästä tarkoituksesta huolimatta varsin tuhoisa.

Vakavissa mielenterveyden häiriöissä ja luonnevaurioissa ei usein olekaan lopulta kysymys mistään sellaisesta ominaisuudesta, mikä puuttuisi terveenä pidetyltä väestöltä, vaan jokin varsin yleinen mutta normaalisti muun persoonallisuuden kontrollissa pysyvä taipumus on kasvanut hallitsemattomiin mittoihin.

Minusta oli hiukan hämmästyttävää, että Ares pohtii pahuuden ongelmaa ja sanoo tutkineensa sarjamurhaajia saadakseen selville, onko olemassa raja, jonka ylitettyään sielu ei voi enää puhdistua. Ehkä tuo ongelma liittyy hänen katoliseen uskoonsa, johon kai kuuluu dualistinen maailmankuva. Ares ei kuitenkaan ole löytänyt tuota rajaa, ja toivon, että hänelle jatkossa selviää, että tuota rajaa ei ole. Minusta tuntuu, että Vera Vala tietää sen, sillä hän kuvaa erilaisista ongelmista kärsiviä eläytyvällä ja ymmärtävällä myötätunnolla, eikä demonisoi niitäkään, joista heidän luonteensa vajavuudet ovat tehneet hyvin vaarallisia.

Tämänkin kirjan voi tietenkin lukea pelkästään dekkarina pohtien mysteeriä kuka murhat oikein teki. Myös Ariannan ja Areksen yksityiselämä kehittyy kiinnostavalla tavalla, ja Milano levittäytyy lukijan ulottuville sellaisena, että tuntee melkein käyneensä siellä. Mutta jos ei lukiessaan ryhdy pohtimaan ihmisenä olemisen perusasioita ja syyllisyyden ja syyttömyyden ongelmaa, on menettänyt kirjan sisällöstä paljon.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Vera Vala: Tuomitut

Tuomitut ilmestyi Gummeruksen kustantamana vuonna 2015. Se on Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjan neljäs osa. Arianna kutsutaan Torinoon selvittämään sukulaistyttönsä tilannetta. Tyttö on lähtenyt kotoaan, liittynyt uskonnolliseen Damanhur-ryhmittymään, ja on mahdollisesti vaarassa.

Rakenne poikkeaa paljon sarjan edellisistä kirjoista, ja suurin ero on, että Ariannan rinnalle toiseksi keskeiseksi henkilöksi tulee Ariannan veli, jesuiittapappi Ares. Ariannan selvitettävänä ei varsinaisesti ole tapahtunutta murhaa, vaikka Damanhur-ryhmittymää epäilläänkin yhteydestä aikaisemmin tapahtuneisiin katolisten pappien murhiin. Ares sen sijaan on Vatikaanin lähettämänä poliisien apuna etsimässä sarjamurhaajaa, sillä taas on löydetty kaksi pappia murhattuna.

Uskoa ja uskontoa käsitellään perusteellisesti ja monipuolisesti. Areksen oma uskonkäsitys tulee hyvin kauniisti esille. Hän on sisäistänyt tehtäväkseen auttaa ihmisiä, eikä hän hätkähdä eikä tuomitse kohdatessaan inhimillisiä heikkouksia. Hänessä ei myöskään ole omahyväisyyttä, vaan hän tunnistaa virheensä, ja pyrkii korjaamaan omia vääriä asenteitaan. Areksen usko kuvaa sitä, miten kristillisyydestä voi sisäistää sen saman eettisyyden, mihin suuret filosofitkin päätyvät. Mutta uskonnon tarkoitus on tarjota ohjausta ja lohdutusta myös ihmisille, joilla ei ole kykyä filosofiseen ajatteluun. Se tapahtuu myyttisten selitysten ja rituaalien avulla. Vaarana kuitenkin on, että ihmiset mieltävät myytit reaalitotuuksina ja rituaalit taikamenoina. Niin käsitettyä uskontoa voi käyttää myös ihmisten pelotteluun ja hallitsemiseen.

Areksen jesuiittaveljistä löytyy melkoinen kirjo erilaisia asenteita, työtään lähimmäisten auttamiseksi tekevistä uskonkiihkoilijaan, työhönsä hyvin vakavasti suhtautuvaan eksorkistiin.

En tiennyt, että katolisessa kirkossa on eksorkisteiksi eli riivaajan tai paholaisen häätäjiksi erikoistuneita pappeja, joilla on kirkon piirissä virallinen asema ja koulutus. Tuon tiedon jälkeen Damanhur-ryhmittymän erikoislaatuiset uskomukset eivät oikeastaan edes hätkähdyttäneet. Jos maailmanlaajuinen kirkko koulutettuine johtajineen ylläpitää alkukantaisia ja taikauskoisia käsityksiä, ei ole mitenkään kummallista, että yksittäiset ihmisryhmät kehittelevät omia erikoisuuksiaan.

Kirjassa esitellään myös laitos, jossa autetaan ahtaista uskonnollisista ryhmistä eronneita ihmisiä toipumaan kokemuksistaan. Niin kuin järkevää on, kaikille ei tarjota vaihtoehdoksi uskonnoista luopumista, vaan mahdollisuutta käsittää usko avarammin. Osa kuntouttajista ilmeisesti toimii vilpittömästi auttaen ihmisiä tekemään itse ratkaisunsa, mutta eivät ehkä kaikki. Kuntoutujat ovat usein sellaisessa psyykkisessä tilassa, että heitä on helppo manipuloida.

Pappien murhat selviävät varsin dramaattisesti siten, että murhatuksi ovat jo joutumassa myös Ares ja paikallinen eksorkisti. Kirjassa on paljon toimintaa ja jännitystä, ja myös Ariannan taustatarinasta selviää lisää, ja hänen nykytilannettaan kuvataan. Pidän kuitenkin kirjan merkittävimpänä antina uskon, uskonnon, uskonnollisen vallankäytön ja uskonnonvastaisuuden monimutkaisten kuvioiden analysointia. Vera Vala on tarttunut aiheeseen, joka on hyvin vaikea, ja näin syvällinen käsittely yhden kirjan puitteissa, dekkarijuonen, ja Ariannan ja Areksen henkilökohtaisten huolien ohessa on kunnioitettava suoritus.

tiistai 28. kesäkuuta 2016

J.S. Meresmaa: Mifongin perintö

J.S. Meresmaan Mifongin perintö on kirjailijan esikoisteos. Karisto julkaisi sen vuonna 2012 mainostaen sitä mahtavan kotimaisen fantasiasarjan alkuna. Sitä se olikin, vaikka Karisto kustansi tuosta sarjasta vain ensimmäisen ja toisen osan.

J.S. Meresmaalla on kyky rakentaa tarinoista ehjiä ja vaikuttavia kokonaisuuksia ja koristaa niitä taidokkailla, toisinaan lähes runollisilla kuvauksilla. Hänen kielenkäyttönsä on hiukan erikoista, tyylilajeja sekoittavaa, arkikielen sana saattaa pujahtaa juhlavaan esitykseen. Minua se hiukan häiritsi, mutta mieheni, joka myös luki tähän asti ilmestyneet Mifonki-sarjan kirjat, totesi tottuneensa siihen nopeasti ja alkaneensa jopa pitää siitä. Henkilöt ovat hyvin kuvattuja ja psykologisesti uskottavia, ja jännittävä juoni on taitavasti rakennettu. Keskityn kuitenkin tässä kirjan fantasiaelementteihin.

Keskeistä ovat neljä mifonkia, punainen tulen mifonki, sininen ilman mifonki, vihreä veden mifonki ja musta maan mifonki. Myytille ominaiseen tapaan ne kuvataan näkyvässä muodossa ilmestyvinä valtavina liskomaisina olentoina. Ne edustavat eri puolia jumaluudesta, jota Meresmaa nimittää toisinaan monikkomuodossa jumaliksi, toisinaan Suureksi hengeksi, mutta jonka voi ajatella Spinozan tavoin panteistisena Jumalana, joka on kaikki, ja jonka ulkopuolella ei ole mitään:

Eikö meissä jokaisessa virtaa sama voima, joka kiertää halki aikojen ja maailmojen, taivaankannen tähdistä valtamerten mustimpiin syvyyksiin ja vieläkin syvemmälle?
(Mifongin perintö)

Mifongin perinnössä keskeinen on punainen tulen mifonki, joka merkitsee myös rakkautta sen kaikissa muodoissa, seksuaalisuutena, mielihyvän etsimisenä, hellyytenä ja haluna toimia muiden hyväksi.

Joissakin ihmisissä on mifonkien verta, tai oikeastaan mifonkien sukulaisten maruaanien, joiden kanssa marmosiinikansan ihmiset kävivät niin veristä taistelua, että maan mifonki päätti hillitä taistelua rituaalilla, jossa kukin sai omaan vereensä annoksen vihollisen verta. Marmosiinikansasta tuli maruaanien veren vaikutuksesta terveitä ja voimakkaita, mutta myös ylpeitä, äkkipikaisia ja hallitsemishaluisia. He taistelivat lopulta keskenään, kunnes jäljellä oli vain lapsia, jotka lähtivät muunveristen sekaan, avioituivat ja saivat lapsia. Näiden maruaanien veren perintöä kantavien lasten ora eli henkiolento määritti mifongin, jonka hengessä lapsi kasvoi, ja jonka merkkiä ihminen kantoi loppuelämänsä.

Varsin yleisesti lasten ajatellaan saaneen vanhemmiltaan "veren perinnön", joten ajatus veren mukana siirtyvistä ominaisuuksista ei ole vertauskuvana outo. Ongelmallista onkin vain ajatus, että toiset sukulinjat olisivat jotenkin parempia ja enemmän Jumalan kaltaisia kuin toiset. En usko Meresmaan tarkoittaneen sitä, vaan maruaanien veren perintö on eräs tapa kokea yhteys mifongin edustamiin arvoihin.

Mifongin perinnön alussa kaikki mifongit ovat horrostilassa. Se merkitsee sitä, että ihmiset ovat vieraantuneet luonnosta ja myös omista tunteistaan. Mifonkeja ei juuri kukaan edes muistele, ja punaisen mifongin löytänyt ja sen herättämistä suunnitteleva ei toimi yhteisen hyvän takia, vaan itsekkäistä syistä.

Mifongin herättämiseen tarvittaisiin maruaanien veren perintöä kantavan ihmisen verta. Kenelläkään elossa olevalla ei ole sitä enää riittävän vahvana, mutta jos kaksi maruaanien veren perintöä kantavaa ihmistä saisi keskenään lapsen, verilinja voimistuisi riittävästi. Eräs mifongin veren perintöä kantava on Merontesin kuninkaan nuori tytär Ardis, ja toinen on Belonen leskikuningas, jolle Ardis on luvattu puolisoksi.

Mifongin herättämiseen tarvitaan verta niin suuri määrä, että veriuhriksi joutunut menettää todennäköisesti henkensä. Veriuhri on tuttua mytologiasta ja se on rituaalina ollut käytössä monissa uskonnoissa. Sen merkitystä tässä yhteydessä on kuitenkin vaikea ymmärtää, eikä kirjailija ehkä ole itsekään miettinyt loppuun asti, miksi se tarvittaisiin. Sen tarpeellisuus kirjan juonen kehittymiselle sen sijaan on selvä.

Mifongin perinnössä on myös alku koko kirjasarjan läpi kulkevalle rakkauskertomukselle. Dante Rondestani saa tehtäväkseen saattaa Ardisin Beloneen tulevan puolisonsa luo.

Dante ja hänen puumansa Reu muodostavat kaksoispersoonallisuuden, ja punaisen mifongin mahtia edustaa Reu, joka on saatu punaisen mifongin suojeluksessa olevalta pantterikansalta. Reu on vertauskuva ihmisen eläinluonnolle ja vaistomaiselle tiedolle, jota älyllä ei tavoita. Sen opastamana ihminen pystyy poikkeamaan kulttuurin hänelle opettamista asioista ja etsimään omaa tietään.

Mifongin perinnössä Danten ja Reun yhteiselämä on hyvin tasapainoista. Ihminen ja puuma ovat kiintyneitä toisiinsa, eli Dante hyväksyy eläinluontonsa, eikä eläinluonnolla ole vaikeuksia sopeutua ihmisen eettisiin velvoitteisiin.

Dante ja Ardis rakastuvat toisiinsa, ja heidän tunteensa toisiaan kohtaan ovat enemmän kuin pelkkää eroottis-seksuaalista halua (joka toki myös on voimakkaasti mukana). Dante pyrkii ajattelemaan Ardisin etua, ja Ardis pitää velvollisuutenaan suostua isänsä järjestämään avioliittoon. Dante palaa kuitenkin Ardisin luo huomatessaan tämän olevan vaarassa, ja kun Dante joutuu suuriin vaikeuksiin, Ardis lähtee etsimään häntä.

Ardis synnyttää kaksoset, Ciaranin ja Fewrynnin, joiden isää (Belonen kuningasta) hän syystäkin inhoaa. Hän tuntee kuitenkin vastuuta lapsista jo ennen näiden syntymää, ja haluaisi pystyä olemaan heille hyvä äiti. Myös Dante tuntee vastuuta Ardisin lapsista siksi, että hän haluaa jakaa Ardisin velvollisuudet.

Ardisin vähitellen heräävät äidintunteet on kuvattu hienosti, samoin Danten orastavat isäntunteet Ardisin lapsia kohtaan. Loppukohtaus, jossa punainen mifonki herää, on hyvin vaikuttava, ja mifonki palkitsee saamansa veren ja pelastaa uhriksi aiotun Fewrynnin hengen lahjoittamalla pienokaiselle omaa vertaan.

Eugênio Giovenardi: Kielletty mies

Eugênio Giovenardin Os Filhos do Cardeal julkaistiin Brasiliassa vuonna 1997, ja suomennos ilmestyi Liken kustantamana vuonna 2001 nimellä Kielletty mies. Sen on portugalista suomentanut Eugênio Giovenardin puoliso Hilkka Mäki.

Kielletty mies on vahvasti omaelämäkerrallinen romaani, vaikka kirjailija ei käytäkään päähenkilöstä omaa nimeään, vaan hän on Juliano. Hilkka Mäki kertoo suomennostyön aikana usein kysyneensä mieheltään, oliko kuvattuja asioita todella tapahtunut. Mies oli sanonut, että hän ei ole liioitellut mitään, vaan pikemminkin jättänyt pois sellaisia tosiasioita, mitkä kerrottuina vaikuttaisivat epäuskottavilta.

Juliano lähetetään kymmenvuotiaana munkkikunnan sisäoppilaitokseen valmistumaan papiksi. Hän itse olisi halunnut karjankuljettajaksi.

Jumalallista tahtoa syvästi kunnioittava äitini taas helli sydämessään varmuutta siitä, että minkä vain perheen suurin ylpeydenaihe olisi papiksi vihitty poika. Seminaarissa munkit toistelivat samaa vähän väliä ja minä hyväksyin ajatuksen, olihan kysymys äitini oikeudesta. Yhden pojan uhraaminen Jumalalle lapsijoukosta merkitsi varmaa pelastusta, palkintoa toisessa elämässä.

Uskonnollisessa yhteisössä lapsuutensa elänyt Juliano on kasvanut pitämään itsestäänselvyyksinä katolisen uskonnollisen kulttuurin ilmenemismuotoja ja oppijärjestelmiä. Seminaarissa häntä vaivaa koti-ikävä, mutta hän tottuu sääntöihin ja yrittää lohduttautua kuvittelemalla, miten hänestä tulisi kaikkia kohtaan ystävällinen ja auttavainen ihannepappi.

Kaikki eivät sopeutuneet. Kaksi poikaa oli tehnyt vessassa keskenään jotain, jonka takia heidät erotettiin, ja koko yhteisö joutui katumaan, koska Jumala saattaisi tuhota tulella seminaarin, jossa sellaisia paheita harjoitettiin. Itsetyydytyskin oli synti, vaikka murrosikään ehtineet pojat totesivat keskenään keskustellessaan, että kaikki harjoittivat sitä. Siitä oli kuitenkin ripittäydyttävä, ja siitä piti yrittää luopua.

Kirkon oppeja ei saanut epäillä. Varsinkin dogmeiksi hyväksyttyjen asioiden epäileminen oli syntiä. Hiljainen epäilys tosin eli monen mielessä, mutta se piti tukahduttaa.

Isä luo Pojan ja he yhdessä luovat Pyhän Hengen eivätkä he ole kolme jumalaa vaan kolme jumalolentoa. Aivan varmasti me uskoimme tuohon kaikkeen ymmärtämättä siitä paljoakaan.

Juliano valmistuu papiksi, mutta sekä opilliset epäilykset että kriittisyys koko järjestelmää kohtaan lisääntyvät. Oman tiensä löytäminen ei ole helppoa, ja kirja kuvaa sekä Julianon että hänen tovereittensa valintoja. Kirjan lopussa Juliano kuitenkin on luopunut pappeudestaan. Hän on Pariisissa, ja liittyy väkijoukkoon, joka liikehtii 1960-luvun lopun opiskelijalevottomuuksissa.

Muusta yhteydestä tiedän, että siellä Eugênio Giovenardi ja Hilkka Mäki tapasivat toisensa.

Kielletty mies ei ole selkokirjallisuutta, se on pitkine takautumineen ja perusteellisine pohdintoineen varsin raskasta luettavaa. Mutta sen lukeminen kannattaa, sillä se on älykkään miehen rehellistä pohdintaa merkittävistä asioista.

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Silja Susi: Routamieli

Routamieli, jonka on kustantanut Torni 2014, on fantasiakirjallisuutta sellaisena kuin se minun mielestäni on parhaimmillaan. Ei mitään koristeellisia ja/tai kammottavia outoja ilmiöitä, ei taikuutta tai muita helppohintaisia ratkaisuja, vaan fantasian suomalla vapaudella vertauskuvin kerrottu tarina ihmisenä olemisesta ihmisten maailmassa.

Routamielen alaotsikkona on Kertomus pojasta, joka ei halunnut olla sankari. Otsikko on hiukan harhaanjohtava, sillä kirjassa on kysymys enemmästä: ihmisen kasvamisesta toteuttamaan se, mikä hänen kohdallaan on eettisesti oikein.

Eettisesti oikea esitetään kirjassa jumalien tahtona, niin kuin fantasiassa usein tehdään. Routamielessä jumalat kuvataan antiikin jumalien tapaan, vaikka ne kirjan pohjoisessa miljöössä ovatkin luontevasti eläinhahmoja. Ne kuvaavat ihmisen mielenlaatua ja häneen vaikuttavia voimia.

Jumalien kuunteleminen johtaa oman itsensä ymmärtämiseen ja tietoon siitä, miten on elettävä elääkseen oikein. Se ei ole helppoa, ja Routamieli joutuu opettelemaan sitä varten kärsivällisyyttä. Se tapahtuu elämällä alkeellisissa oloissa ja suhteellisen eristettynä luonnon keskellä, mutta seurana kuitenkin toinen ihminen ja koira.

Erityisen oivaltavasti kirjassa on kuvattu ratkaisematon ongelma, kysymys siitä, onko vapaata tahtoa. Vaikka jumalat määräävät kaiken ja tietävät ennalta, mitä tapahtuu, ihminen voi valita ja hänen velvollisuutensakin on valita. Juuri niinhän myös me, jotka emme usko tahdonvapauteen, joudumme elämään. Teemme silti valintoja, ja koemme olevamme niistä vastuussa.

Jumalien Routamielelle antama tehtävä on korjata yhteiskunnallinen vääryys, ja se voi tapahtua vain nousemalla aseelliseen vastarintaan. Tuo yhteiskunnallinen vääryys myös kuvataan, ja on selvää, että taistelua ei käydä vallanhalun takia, vaan tavallisille ihmisille pyritään mahdollistamaan turvattu elämä, jossa vallitsee oikeudenmukaisuus.

Routamielellä ei ole taistelunhalua, ja vihollisen tappaminen on esitetty julmana velvollisuutena, joka aiheuttaa pahoinvointia ja syyllisyydentunteita. Pahan tekeminen suuremman pahan estämiseksi on yksi etiikan ratkaisemattomista ongelmista, ja ratkaisemattomana se esitetään Routamielessäkin.

Eettinen velvollisuus voi joutua ristiriitaan myös rakkaudentunteiden kanssa. Routamieli joutuu jumalilta saamansa tehtävän takia vastustamaan sitä joukkoa, jonka periaatteisiin hänen rakastettunsa Rana uskoo. Rakkauskin kuitenkin löytyy, vaikkakaan ei sillä tavalla kuin Routamieli haaveili sen tapahtuvan.

Kirjan tyyli on eleetöntä proosaa, kaunista kuin pohjoinen luonto. Sen ihmiskuvaukset ovat hyviä ja psykologisesti osuvia, ja sen filosofia etiikkaa myöten on loppuun asti mietittyä. Ihmettelenkin vain sitä, miksi tällainen kirja ei ole saanut enempää huomiota. Tämä on arvokirjallisuutta, jollaista Suomessa ei ole kovin paljon.

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Villa Sibyllan kirous ilmestyi Gummeruksen kustantamana vuonna 2014, ja se on Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -sarjan kolmas teos.

Dekkarijuoneen on taas tullut uusi piirre. Sarjan ensimmäisestä osasta asti on mukana ollut Agatha Christien tapaan rakennettu päättelytehtävä, ja sellainen on tässäkin kirjassa. On myös toiminnallisuutta ja vaaratilanteita, joita oli runsaasti jo toisessa osassa, tässä tilanteet vain ovat entistä hurjempia. Mutta lisäksi on mysteeri, jossa menneisyydessä tapahtunut asia näyttää tapahtuvan uudestaan. Aluksi vaikuttaa siltä, että Ariannan avukseen pyytänyt nainen ehkä kuvittelee uhkan, mutta sitten hänet löydetään kuolleena.

Tapahtumapaikkana on Rooma, niin kuin edellisessäkin kirjassa, ja lukija pääsee taas tutustumaan sekä kaupunkiin että tapakulttuuriin, mutta entistä enemmän Vera Vala huomioi myös yhteiskunnan ongelmia.

Arianna joutuu tekemisiin uuden mafiajärjestön kanssa, mutta hän tutustuu myös salaperäiseen Legio Sacrorum -järjestöön, jonka auringonkehrän muotoinen symboli viittaa Mithraan. Mithralaisuus on vanha uskonto, joka oli kristinuskon alkuaikoina hyvin suosittu. Sen sisällöstä ja alkuperästä ei tutkijoillakaan ole kovin suurta yksimielisyyttä, mutta Vera Vala ilmeisesti tuntee keskeisimmät tiedot, enkä huomannut hänen selityksissään mitään, mitä ei ainakin joku vakavasti otettava tutkija ole joskus esittänyt. Legio Sacrorum saattaa olla järjestö, jolla on merkitystä dekkarisarjan myöhemmissäkin osissa.

Arianna on edelleen huolissaan siitä, mitä on tapahtunut sen kolmen vuoden aikana, josta hänellä on vain vähäisiä ja sekavia mielikuvia. Kuolleeksi luultu el Lobo ottaa Ariannaan yhteyttä ja osoittautuu, että hän liittyy myös Bartolomeon menneisyyteen. Ariannaa uhkaa jokin vaara, jolta el Lobo häntä suojelee, mutta tuon vaaran tarkempi sisältö jää epäselväksi, eikä selvene myöskään kahden seuraavan kirjan aikana.

Tässä kirjassa korostuu Vera Valan ilmiömäinen kyky luoda kirjoihinsa rakenne, jossa lukija viritetään odotuksiin ja kiinnostusta ylläpidetään. Menneisyyden ja nykyisyyden unenomainen sekoittuminen luo hyvin tiiviin tunnelman, ja asioiden vaiheittainen selviäminen tapahtuu hallitusti.

Erityistä kiitosta ansaitsee se tapa, jolla Vera Vala kuvaa rikoksiin ajautuneita ihmisiä. He eivät ole hirviöitä, vaan he ovat toimineet kykyjensä ja ymmärryksensä mukaan, parhaansa yrittäen, mutta erehtyen.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Anna Kaija: Maan mahti

Anna Kaijan vuonna 2015 e-kirjana julkaistu Maan mahti, joka nyt on saatavana myös painettuna, kuuluu niihin omakustanteisiin, jotka ovat huolellisesti tehtyä, hyvää kirjallisuutta.

Maan mahti on fantasiaa, mutta ihmiset toimivat suunnilleen samoin kuin reaalimaailmassa. Päähenkilönä on Senna, joka lähtee Maakristallin temppeliin temppelineidoksi. Hänelle on opetettu, että kristalli suojelee heitä ja pitää huolta maasta. Sennan isä kuitenkin sanoo, että maa pitää huolta itsestään, eikä kivenmurikan rukoilemisella ole merkitystä. Senna ei aluksi tiedä, mitä uskoa, mutta temppelineidoksi ryhtyminen vapauttaa hänet avioliitosta, jota hän ei halua.

Senna viihtyy temppelissä, ja ystävänsä Momon kanssa hän harrastaa vallattomuuksia, niin kuin sisäoppilaitosten tytöt aina ovat tehneet. Yöllinen karkumatka juhlimaan temppelin vartijoina toimivien kanssa on kuvattu oikein hauskasti. Juhlijoilla on etnisiä piirteitä, jotka ovat toisenlaisia kuin ne, joiden perusteella me teemme jaotteluja. Jokin ryhmä saattaa olla sukua haltioille, tai ehkä etäistä sukua lohikäärmeille. On siis ennakkoluuloja ja taipumusta eriarvoistamiseenkin. Nuoret pystyvät kuitenkin voittamaan ennakkoluulojaan ja ystävystymään ja rakastumaan erottavien rajojen yli.

Temppelillä on vihollisia, ja pian päädytään vaaroihin, joissa testautuu keskinäinen sopu, ja myös vastapuolelta löytyy niitä, jotka kääntyvät ystäviksi. Henkilöhahmot ovat psykologisesti uskottavia, ja juoni taitavasti rakennettu ja jännittävä. Kerronnan pieni rosoisuus ei haittaa, vaan antaa lukijalle tunteen siitä, että kertoja on läheinen tuttava. Hyvän fantasian tavoin kirjan tarinasta löytyy myös monia merkitystasoja.

Kun kirja päättyy, sen henkilöillä on jo edessään uusi tehtävä. Jatkoa on siis luvassa.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Kosto ikuisessa kaupungissa on Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjan toinen kirja, ja se ilmestyi vuonna 2013 Gummeruksen kustantamana.

Rooma on jo sinänsä kuvauskohteena kiinnostava, ja Ariannan ja Angelon seurassa lukija pääsee tutustumaan sekä varakkaiden ihmisten elinympäristöön että tavallisen kansan asuinpaikkoihin, ja myös Rooman yöelämän varjoihin.

Sarjan aloitusosan tapaan tässäkin esitellään murha, jonka jälkeen lukija tutustutetaan suureen määrään henkilöitä, joilla olisi sekä syy että mahdollisuus tehdä se. Nyt tutkintalinjat jakautuvat kuitenkin kahtaalle, ja Agatha Christien tapaiseen syyllisen etsintään tulee lisäksi toiminnallinen juonne.

Jo edellisessä kirjassa tuli esiin Vera Valan kiinnostus historiaan, mutta maininnat etruskeista jäivät sivuosaan. Tässä kirjassa assyriologiaa esitellään melko perusteellisesti, sillä murhattu nainen on assyriologian professori, ja yksi murhan mahdollisista syistä on tutkijoiden keskinäinen kilpailu ja kateus. Vera Vala on myös selvästi perehtynyt asioihin, joista kirjoittaa.

Murhan toinen tutkimuslinja johtaa anarkistipiireihin. Anarkismihan jakautuu moniin eri suuntauksiin, ja vilpittömästi poliittista vaihtoehtoa etsivien lisäksi mukaan tulee myös väkeä, joille turhautuneisuuden purkaminen on pääasiallinen motiivi. Arianna tutustuu häiriintyneeseen mieheen, joka on torjuttu anarkistiryhmistä, ja on ryhtynyt suunnittelemaan tuhoisaa terroritekoa. Kysymys on henkilöstä, jonka persoonallisuushäiriö ilmenee muun muassa niin, että hän nauttii tuskan tuottamisesta toiselle, eikä kykene normaaliin empatiaan, joka saisi hänet säälimään uhriaan. Jätän tarkoituksella pois diagnoosin, sillä häiriön luonteesta kiistellään, ja sitä voi olla useamman laatuista. Tunnen kuitenkin ilmiön, ja totean, että Vera Vala kuvaa sen osuvasti, ja silti tarpeettomasti demonisoimatta.

Arianna syöksyy vaaroihin hyvin uhkarohkeasti, mikä tietenkin voi johtua siitä, että kirjailija asettaa jännittävien kohtausten rakentamisen tärkeämmäksi kuin tapahtumien uskottavuuden. Mutta Ariannan käytöstä voi perustella myös hänen impulsiivisella luonteellaan ja jopa hienoisella itsetuhoisuudella. Arianna ei vieläkään ole kunnolla selvinnyt miehensä kuoleman aiheuttamasta surusta, ja hän ahdistuu myös siitä, että hänen mieleensä vähitellen palaa lisää katkelmia niistä vuosista, joita hän ei muista juuri lainkaan. Siellä on jotain uhkaavaa ja vaarallista, mutta myös muisto kiintymyksestä el Loboksi nimitettyyn mieheen.

Arianna ja Bartolomeo päätyvät rakkaussuhteeseen, niin kuin on ollut odotettavissa kirjasarjan alusta asti. Vera Vala kirjoittaa seksistä vähäeleisesti ja tyylikkäästi, ja minusta Ariannan ja Bartolomeon yhteinen ekakerta on kuvattu hyvin kauniisti.

Aivan kirjan lopussa tapahtuu jotain, jonka jätän paljastamatta, koska monet lukijat haluavat yllättyä. Minä en varsinaisesti pidä tällaisista koukuista, joilla kalastellaan lukijaa tarttumaan seuraavaan kirjaan, mutta täytyy myöntää, että Vera Vala tekee sen tässä ja myöhemminkin hyvin tehokkaasti.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Valan esikoisteos Kuolema sypressin varjossa ilmestyi Gummeruksen kustantamana vuonna 2012, ja se aloittaa Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjan. Kirjasarjan pohjavirtana kulkee yhtenäinen mystis-myyttinen kertomus, jossa Arianna hahmottaa menneisyyttään ja minuuttaan. Jokainen kirja sisältää kuitenkin itsenäisen dekkaritarinan.

Kuolema sypressin varjossa on rakennettu perinteiseen, Agatha Christien perusteellisesti testaamaan kaavaan: tapahtuu murha, ja lukija tutustuu suureen joukkoon ihmisiä, joilla kaikilla olisi ollut sekä syy että mahdollisuus tehdä se. Yhteisö ihmisineen on kuvattu eloisasti ja hyvin, henkilöt ovat psykologisesti uskottavia. Niin kuin hyvään dekkariin kuuluu, lukijalle tarjotaan tiedot, joiden avulla syyllisen voisi selvittää, mutta nuo tiedot kätketään ohjaamalla kiinnostusta niistä jonnekin muualle. Vaikka epäilyksen varjo välillä lankeaa eri puolille, syyllisen selviäminen ei tapahdu keinotekoisen tuntuisesti. Vera Vala on kirjoittanut dramaattisen ja traagisen kohtauksen, jossa myötätunto ei kohdistu vain rikoksen uhriin ja siitä kärsimään joutuneisiin, vaan myös tekijään.

Oman viehättävän värinsä kirjaan tuo italialaisen elämäntavan ja kulttuurin esittely, ja ruokaa ei tyydytä vain esittelemään, vaan kerronnan lomassa selitetään luontevasti myös sen valmistusta. Mutta Vera Vala kertoo myös yhteiskunnallisista ongelmista, vaikka ne jäävätkin sivuhuomioiksi.

Kirjan erityinen ansio on tapa, jolla kerronta käsittelee yhteisön syrjimiä, poikkeavia tai moraalittomiksi leimattuja. Kaikkia kuvataan tuomitsematta ja ymmärtäväisesti. Vähemmistöihin kuuluvista kirjailija nostaa esiin kokonaispersoonallisuuden, eivätkä edes Ariannan työparin Angelon varsin värikkäät puheet miessuhteistaan tee hänestä homomiehen karikatyyriä, vaan hänet mieltää ensisijaisesti huolehtivana ja vastuuntuntoisena ihmisenä.

Arianna de Bellis -sarjan kiintoisin kuvio on kuitenkin kirjojen läpi kulkeva tarina, josta selviää ensimmäisessä kirjassa vasta pieni osa. Ariannalla on menneisyydessään kolmen vuoden jakso, josta hän muistaa vain epäselviä välähdyksiä, ja jolloin hän on mahdollisesti liikkunut el Loboksi kutsutun miehen seurassa. Hän on sen jälkeen mennyt naimisiin, mutta menettänyt pian miehensä auto-onnettomuudessa, eikä ole päässyt yli surustaan. Angelo sanoo:

Kyllä minä muutaman valokuvan ymmärrän, mutta kotonasi ei ole pöytää, jolle laskea juomalasia, niin täynnä joka paikka on kuvia Giovannista. Giovannin työhuoneessa et ole siirtänyt mitään, työpöydällä on se hopeinen kynä yhä samassa paikassa, johon hän sen jätti. Entä eteinen? Madonna mia, Giovannin nahkatakki roikkuu naulakossa, ja alla on Giovannin vanhat purjehduskengät.

Arianna pyrkii vapautumaan surustaan ja kurottaa varovasti kohti uusia mahdollisuuksia. Hänen epäröivillä tunteillaan on kaksikin kohdetta, ja romantiikkaa etsiville voin luvata, että kummassakin vaihtoehdossa orastava rakkaus kuvataan hyvin kauniisti. Ariannan valinta on kuitenkin luonteva ja varmasti kaikkien osapuolien kannalta onnellinen.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit

Osuuskumman vuonna 2016 julkaisema J.S. Meresmaan Keskilinnan ritarit koostuu kolmesta pienoisromaanista, jotka on aiemmin julkaistu e-kirjoina: Aseenkantajan kunnia (2013), Ritarin ansio (2014) ja Kuninkaan tahto (2015). Teokseen Keskilinnan ritarit on lisätty epilogi.

Vaikka Keskilinnan ritarit koostuu aiemmin erillisinä julkaistuista osista, se on yhtenäinen kertomus, jonka läpi kulkee juonitteluja, seikkailuja ja yllättäviä käänteitä sisältävä tarina. Se on sinänsä hyvin kirjoitettu, mutta juonittelujen taustalla oleva yhteiskunnallinen tilanne hahmottuu melko vähän, joten vallasta kamppailevien motiivit selittyvät heikosti.

Keskilinnan ritareista tekeekin hyvää kirjallisuutta se, että sisältö ei ole pelkkää seikkailuviihdettä. Kirjan keskiössä on ritarin ja hänen aseenkantajansa rakkaustarina.

Nuori Konno ei aluksi tunnista syvää ihailuaan ja kiintymystään Jehrem Kovdasia kohtaan rakkaudeksi. Jehrem on tietoinen tunteittensa laadusta, ja Konnoa suojellakseen hän lähettää tämän pois palveluksestaan. Platonin Faidroksen lukeneelle tulee heti mieleen Platonin kuvaamien rakastajan ja rakastetun suhteen alku.

Jatkokin sujuu kuin Platonin Faidroksessa, läheisyyden hetkien, epäilysten ja torjunnan vaihdellessa. Onnistunut ratkaisu on käyttää kertojana vuorotellen Konnoa ja Jehremiä, jolloin lukija pääsee seuraamaan kehitystä molempien kannalta. Konno kasvaa aikuisuuteen ja ottamaan vastuuta, Jehrem taas pystyy luopumaan ylpeydestään.

Eroottis-seksuaalista kuvausta on paljon, mutta se on myös teoksen kirjallisesti parasta antia, tyylikästä, kaunista ja runollistakin, ja fyysisen puolen ohella psyykkinen kokemus on vahvasti mukana.

Meresmaa on kirjoittajana hyvin varmaotteinen. Hän osaa rakentaa hallittuja kokonaisuuksia, ja hänellä on kyky kuvailla miljöötä ja ihmisiä eloisasti ja vaikuttavasti. Hänen kielenkäytössään on kuitenkin pientä rosoa, yllättäviä sananvalintoja. Sitä voi pitää virheenä, mutta siitä voi myös viehättyä.

George R. R. Martin: A Song of Ice and Fire

George R. R. Martinin fantasiakirjasarjan A Song of Ice and Fire ensimmäinen osa A Game of Thrones ilmestyi vuonna 1996. A Clash of Kings ilmestyi vuonna 1999 ja A Storm of Swords vuonna 2000. Sen jälkeen ilmestymistahti harveni, A Feast for Crows julkaistiin vuonna 2005 ja A Dance with Dragons vuonna 2011. Kuudetta osaa odottelemme edelleen, ja kirjoittajan viimeaikaisimpien suunnitelmien mukaan sarjan päättäisi seitsemäs osa.

Minä tutustuin kirjasarjaan vasta siinä vaiheessa, jolloin kaikki tähän asti ilmestyneet osat jo olivat saatavana. Kirjoihin liittyvästä televisiosarjasta olin täysin tietämätön, ja katsottuani sitä myöhemmin totesin sen poikkeavan kirjojen sisällöstä ja varsinkin niiden aatemaailmasta niin paljon, etten välittänytkään perehtyä siihen perusteellisemmin.

A Song of Ice and Fire on kirjasarja, joka muodostaa niin yhtenäisen kokonaisuuden, että sen osien arvioiminen erillisinä ei ole mielekästä. Luettuaan ensimmäisen osan on vasta päässyt sisälle keskiaikaa muistuttavaan, hyvin kuvattuun fantasiamaailmaan, johon on helppo eläytyä, taitavasti kirjoitettuihin henkilöhahmoihin ja kiinnostavaan juoneen, ja syntyy aavistus, että voi olla tulossa syvällistä eettistä pohdintaa. Joidenkin henkilöiden (varsinkin Catelynin) käytös vaikuttaa kuitenkin oudolta ja perustelemattomalta, ja saa selityksensä vasta seuraavissa osissa, kun henkilöiden persoonallisuutta kuvataan tarkemmin. Fantasiaelementitkin esitellään, mutta niiden merkitys selkiytyy myöhemmin.

Alusta asti kirjasarjaa vaivaavat sen heikkoudet, joiden takia moni jättää lukemisen kesken. Kirjoissa on paljon viihteen tehokeinoja, ja joitakin niistä Martin käyttää liikaa, joitakin kömpelösti. Liikaa on varsinkin raa'an väkivallan yksityiskohtaista kuvailua. Martinin tarkoituksena lienee ollut paljastaa väkivallan rumuus, mutta vaikutus on päinvastainen: väkivaltaa paheksuva tottuu toistuviin kauhukuviin, turtuu ja lakkaa kauhistelemasta, väkivaltaa ihannoiva taas ahmii niitä ja vahvistaa väkivaltaunelmiaan.

Seksuaalisuuden kuvaaminen ei kuulu Martinin vahvuusalueisiin. Joitakin kauniitakin seksikohtauksia kirjasarjassa tosin on, mutta myös sellaisia, jotka lähinnä muistuttavat ison pojan märkiä unia. Naisen kokemukseen Martin eläytyy melko huonosti.

Martin harrastaa myös kiusallisen paljon tehokeinoa, jota tavataan käyttää jatkokertomuksissa, että lukija haluaisi lukea seuraavankin osan: henkilö jätetään johonkin vaaralliseen tai epätoivoiselta vaikuttavaan tilanteeseen, ja siirrytään välillä kuvaamaan muuta. Tuon keinon käyttämiseen olisi ollut jonkinlaisia perusteluja yksittäisten teosten lopussa, mutta kirjan keskellä runsaasti käytettynä se pelkästään häiritsee, varsinkin kun Martin tapaa eksyttää lukijan luulemaan, että tapahtui jotain kauheaa, mikä sitten osoittautuukin väärinkäsitykseksi.

A Song of Ice and Fire on heikkouksistaan huolimatta hyvää kirjallisuutta. Sen henkilöhahmoista paljastuu sarjan edetessä ihmisiä, joiden pahimmillakin teoilla on syynsä, ja kaikista löytyy myös pyrkimystä hyvään. Fantasiaelementit eivät ole irrallisia koristeita, vaan niillä on merkityksensä vertauskuvina voimista, jotka vaikuttavat meihin ja meissä. Erityisen tärkeää on pohdinta ihmisenä olemisen ja elämisen peruskysymyksistä.

A Song of Ice and Fire ei ole helppoa luettavaa. Lukemista vaikeuttaa jo sekin, että kirjasarjan edetessä juoni leviää kovin laajalle, ja yhteen sitovia aineksia on vähän. Kirjan perimmäinen sanoma ei ole esillä suorana julistuksena, vaan kerronta pyrkii herättämään lukijan keksimään sen itse.

Sarja on vielä kesken, mutta jo nyt George R. R. Martinin rosoinen nerous on tuottanut viiden kirjan kokonaisuuden, jolla on paljon annettavaa lukijoilleen. Ja suosittelen lukemista alkukielellä. Suomennos ei ole huono, mutta se ei tavoita kaikkia vivahteita, ja joidenkin nimien suomennokset eivät ole onnistuneita. Erityisen valitettavaa on, että Jon Snow suomennettiin Jon Nietos. Silloin menetettiin vihjailut, joissa lumi muissakin muodoissaan kuin nietoksina viittaa Joniin.