Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Henry Aho: Ukko ja Hyrrä

Ukko ja Hyrrä on julkaistu vuonna 2016, kustantaja on Reuna.

Rakenteeltaan kirja koostuu kahdesta limitetystä kertomuksesta. Siinä satavuotias Late Viljanen elää kotitalossaan elämänsä viimeisiä päiviä seuranaan kissansa Hyrrä, jolle hän ryhtyy kertomaan elämäntarinaansa. Pääosassa on tuo elämäntarina minäkertojan monologina, mutta sitä katkovat pienet kommentit, joissa kerrotaan kissan ja ukon tekemisistä. Välillä käy siivooja, kunnan sosiaalityöntekijä ja naapurin mukava mies. Eläinlääkäriäkin tarvitaan, kun kissalla on vaikeuksia, mutta omia vaivojaan ukko on haluton hoidattamaan.

Late Viljasen elämä on ollut monivaiheinen, mutta se alkaa kotitalosta Teuvan Luusinloukolla ja päättyy sinne. Väliin mahtuu kokemuksia merellä ja ulkomailla, ja toisinaan tarinointiin viehättynyt mies taitaa hiukan keksiäkin juttujaan, mutta mukana on myös raskaita sotakokemuksia, ja sekä onnellisia aikoja että pettymyksiä. Kaikessa kerronnassa on vahva elämän maku, ja Late Viljanen kommentoi ihmisiä ja elämää ymmärryksellä ja myötätunnolla silloinkin, kun elämä näyttää karuimman puolensa.

Laajasta aineistosta huolimatta kirja on ehjä kokonaisuus. Se on yhden ihmisen tarina, joka hyvän kirjallisuuden tavoin laajenee kuvaamaan ihmisyyden ulottuvuuksia.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Juha Jyrkäs: Ouramoinen ja Uniaika

Ouramoinen ja Uniaika kuuluvat Kultala-trilogiaan, jonka on kirjoittanut Juha Jyrkäs ja kustantanut Salakirjat, kuvittajana on Ari Tukiainen. Eeppinen soturirunoelma Ouramoinen ilmestyi vuonna 2014, ja sitä edeltäviä tapahtumia kuvaava Uniaika vuonna 2015. Trilogian päättää vuonna 2016 ilmestynyt Rutaimo, jota en ole lukenut. Arvioni perustuu siis pelkästään teoksiin Ouramoinen ja Uniaika.

Juha Jyrkäs kirjoittaa Kultala-runoelmat kalevalamitalla, mikä jo sinänsä on mielenkiintoista. Jyrkäs ottaa myös vaikutteita Kalevalan kertomuksista ja kuvakielestä, mutta sen lisäksi muusta mytologiasta ja miekka ja magia -tyypin kirjallisuudesta. Tuloksena on omalaatuinen kokonaisuus, jota hyvällä syyllä voi luonnehtia vanhan suomalaisen kansanrunouden nykyaikaiseksi sovellukseksi. Näin siitäkin syystä, että Ouramoinen ja Uniaika eivät Kalevalan tapaan kaihda seksuaalisuutta ja siihen liittyvää kansanomaista sanastoa, jota jo vanhassa kansanrunoudessa tosiasiassa oli runsaasti.

Juha Jyrkäs ei ole pelkästään kirjailija, vaan myös muusikko ja esiintyvä taiteilija, Uniajan takakansitekstin mukaan heavy-kanneltaja. Hänen panoksensa suomalaiseen kulttuuriin on mielenkiintoinen ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Sielut kulkevat sateessa ilmestyi vuonna 2013 ja sen on kustantanut Atena. Se on Pasi Ilmari Jääskeläisen kolmas romaani, joka aiempien tavoin yhdistelee realismia ja fantasiaa omalaatuisella tavalla, jota parhaiten voinee luonnehtia maagiseksi realismiksi.

Pasi Ilmari Jääskeläisen ominaispiirteet ovat huikea tyylitaituruus ja kyky henkilöhahmojensa kautta tuoda esiin ihmisyyteen kätkeytyviä piirteitä tavalla, joka yllättää ja ihastuttaa. Realismiin yhdistyvät fantasiaelementit eivät koskaan ole ylimääräistä koristelua, vaan niillä on moniulotteisia merkityksiä.

Sielut kulkevat sateessa sisältää kauhukertomuksen piirteitä, mutta paljon myös havaintoja arjesta ja ihmissuhteista. Sen läpi kulkee asetelma, jossa fundamentalistinen uskonnollisuus ja ateismi ottavat toisistaan mittaa. Jääskeläinen tuo esiin runsaan kirjon suhtautumistapoja ja niihin liittyviä ongelmia.

Oikeastaan on täysin lukijan vastuulla, miten pitkälle hän osaa käyttää Jääskeläisen tarjoamaa aineistoa. Lukiessa myös jännite säilyy, kirjaa on vaikea laskea käsistään ennen loppua, ja monet sen kuvat ja symboliikka jäävät pyörimään mielessä.

Tämä ei ole niitä lukuelämyksiä, jotka unohtaa helposti.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Vuonna 2016 Gummeruksen kustantamana julkaistu Akvarelleja Engelin kaupungista on Jukka Viikilän esikoisromaani, jota lukiessa tuntuu luonnolliselta, että tekijä on dramaturgi ja runoilija. Teos rakentuu draaman tavoin kohtauksista, jotka ovat historiallisen Engelin pohjalta muokatun fiktiivisen minäkertojan päiväkirjamerkintöjä, ja teksti muistuttaa paikoin proosarunoa.

Työasioita. Jossakin niiden uumenissa, pitkien keskeneräisten käytävien, joutavien ja vaarallisten portaikkojen takana on ihmeellinen hetki, minun näköiseni mies, työhön keskittynyt, vailla ymmärrystä muusta maailmasta.

Teos sisältää paljon aforistista viisautta, ja sen ohessa kuvataan myös suunnittelutyötä ja rakennusten vähittäistä valmistumista. Taustalla ei ole sen enempää eikä vähempää kuin pohdinta ihmisen elämäntyöstä ja sen merkityksestä.

Kirja on tyylikkäästi toteutettu proosateos, jonka voi lukea pinnallisesti tai johon voi tehdä syväsukelluksia, siis hyvää kirjallisuutta. Tämän teoksen valinta vuoden 2016 Finlandia-palkinnon saajaksi osoittaa kuitenkin mielestäni taas kerran, että kaunis tyyli ja ketään loukkaamattomat mietelmät asetetaan herkästi rosoisemman, mutta vaativammin tavoittein kirjoitetun edelle.

torstai 8. joulukuuta 2016

Juhana Säde: Kaupunkien kuningatar

Kaupunkien kuningatar, joka ilmestyy Myllylahden kustantamana vuonna 2017, mutta jonka olen saanut luettavakseni ennakkopainoksesta, on jatkoa romaanille Maattomat kuninkaat. Jo tuossa esikoisteoksessaan Juhana Säde osoitti sekä taitonsa kirjoittaa nautittavaa tekstiä että kykynsä kirjoittaa historiallista romaania, joka perustuu asiantuntemukseen.

Kuten Maattomat kuninkaat myös Kaupunkien kuningatar on historiallista romaania parhaimmillaan. Se herättää eloon kuvaamansa aikakauden ja antaa lukijalle mahdollisuuden ymmärtää silloisia käytäntöjä, uskomuksia ja ajattelutapoja. Hämeestä Konstantinopoliin päätyneen Rautian minäkerronta on kuvauskeinona varsin oivallinen, sillä Rautia tekee älykkäitä ja perusteltuja havaintoja kulttuurieroista ja on samalla esimerkki kulttuurien sekoittumisesta ja ihmisen kyvystä oppia uutta ja sopeutua.

Kaupunkien kuningattaren kehyskertomuksena on pappismunkki Nikeforos Kappadokialaisen selvitys siitä, miten kirja on syntynyt hänen toimittamanaan nahkakääröistä, jotka sisälsivät Rautian sanelun mukaan kirjoitettuja muistelmia. Kirjan lukujen numerointikin on tehty niin kuin pappismunkki sen olisi tehnyt. (Se voi tosin olla lukijalle hämäävää, joten selitän tämän arvion liitteessä tuon numeroinnin perusteet.)

Kun päästään varsinaiseen tarinaan, pappismunkin ääni vaihtuu Rautian minäkerronnaksi. Sankarin ja hänen aiempien vaiheittensa esittely on ratkaistu suorastaan nerokkaasti ja hyvin vaikuttavasti niin, että Rautia herää taistelukentällä vainajien keskellä, eikä aluksi muista lainkaan, missä hän on ja miten hän on sinne joutunut. Rautian ajatusten selkenemisen myötä lukija sitten saa tarvitsemansa tiedot ajasta, paikasta ja sankarista itsestään.

Kirjasta ei puutu vauhtia eikä seikkailua ja ripaus romantiikkaakin on, mutta kirjan suurena ansiona on sen tarjoama kattava ajankuva. Itä-Rooman valtakunnan valot ja varjot, kristinuskon vähittäinen läpimurto, monet meille oudot tavat mutta myös ikiaikaiset vallan ja vastuun ongelmat tuodaan esiin. Kirjailija ei tarjoa yksinkertaisia vastauksia, mutta Rautia kasvaa kuitenkin vähitellen karttamaan ainakin tarpeettomalta tuntuvaa julmuutta, ja hänen kostonhalunsakin lientyy. Kirjassa maistuu elämä sen karuudessa mutta myös kauneudessa.

Liite: Lukujen numeroinnissa käytetään vanhaa kreikkalaista tapaa, jossa numerot merkitään kirjainmerkillä, jonka tunnistaa numeroksi sen yläkulmassa olevasta pilkusta. Kirjaimet alfasta jotaan ovat numerot 1-10, kuitenkin niin, että epsilonin (5) ja zetan (7) välissä on myöhemmästä aakkostosta kadonnut kirjain stigma (6). Luvut 11-19 kirjoitetaan kuin luvut 1-9, mutta niiden edessä on jota. Luku 20 on meidän k-kirjaintamme vastaava kappa, ja 21-29 kirjoitetaan kuin 1-9, mutta niiden edessä on kappa-kirjain.

maanantai 21. marraskuuta 2016

J.S. Meresmaa: Mifongin kadottama

Mifongin kadottama on J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan viides osa, ja se ilmestyi Myllylahden kustantamana vuonna 2016.

Meresmaan kehitys kirjailijana näkyy siinä varmuudessa, jolla hän kuljettaa useaa juonikuvioa rinnakkain. Myös kerronnan kieli on tasaantunut ja on sävyltään arjesta irrallista, ja sille muodostaa oikein herkullisen vastakohdan Linnin rehevä puhetapa.

Linnin hirvitykseksi miehen silmät kyyneltyivät. "Voi sulkamonnin peräpaise, et kyllä ala vetistellä minun edessäni!"

Kirjan keskiössä ovat edelleen Ardis ja hänen kaksosensa, joista Ciaran tosin on lähtenyt kulkemaan omia teitään, ja Fewrynn on toismaailmassa. Ardisin luonteen varjopuolet korostuvat tässä osassa, kun hänen itsekeskeisyytensä saa enemmän valtaa ja hänessä tulee esiin myös vahva kostonhalu. Samaan aikaan toismaailmassa oleva Fewrynn on joutunut mustan mahdin valtaan, ja Linn kokee olevansa siihen syyllinen, vaikka luultavasti Fewrynnin ihmisluonteen heikkoudet ovat altistaneet hänet sille.

Dante etsii edelleen tasapainoa itsensä ja sebuiansa Reun välillä, eläinluonnolla on ajoittain yliote. Dante ja Linn ovat kuitenkin ne, jotka eniten tuntevat vastuuta muista ja haluavat auttaa.

Luontaista sosiaalisuutta edustaa kirjassa myös Siv, jonka ihmisluonto on yhteydessä lintujen vaistotietoon. Sivin käyttämät vertaukset ovat joskus hyvin osuvia. Näin hän sanoo onnettomuudessa muistinsa menettäneelle Joentuomalle: "Teikäläinen tavallaan kuoriutui uudelleen, kun heräsi onnettomuuden jälkeen."

 Kirjan lopussa Ardisista tulee kuningatar, ja hän nostaa rinnalleen aviomiehensä Connailin, mutta aikoo säilyttää myös rakastajansa Danten. Epäitsekkäästi Dante hyväksyy sen, mutta ilmoittaa joutuvansa kuitenkin tilapäisesti hyvästelemään Ardisin mennäkseen pelastamaan hänen tyttärensä Fewrynnin. Asetelma on hyvin mielenkiintoinen, ja jään odottamaan, mitä Meresmaa siitä seuraavassa kirjassa kehittelee.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Mike Pohjola: 1827

Mike Pohjolan romaani 1827, joka ilmestyi vuonna 2016 kustantajanaan Gummerus, on niitä ihastuttavia kirjoja, jotka pakenevat kaikkia lajimääritelmiä ja yhdistelevät eri tyylilajeja luodakseen omanlaisensa kokonaisuuden.

Rakenteessa on prologi, epilogi ja välinäytös, joissa on Turun palosta kertovan kirjan fiktiivinen syntytarina, ja jo tässä alkaa myös leikki, jossa fiktiiviseen liitetään viittauksia todella tapahtuneisiin asioihin. Kun sitten päästään varsinaiseen kertomukseen, sama leikki toistuu historiallisten tietojen vankalta pohjalta nousevana fiktiona. Vaikutelma on hyvin tehokas, sillä historiallinen tausta kuvataan huolellisesti, joskus jopa pikkupiirteisesti, ja fiktio saa groteskin liioittelun barokkimaisia piirteitä.

Erityisen selvää barokkimainen groteski on Turun arkkipiispan ja hänen vaimonsa saatananpalvonnassa. Sen voi lukea satiirina dualistisesta uskosta, jossa oletetaan Jumalan vastavoimaksi Saatana, ja nuo kaksi ovat voimiltaan ainakin lähes tasoissa. Jos Jumala ei tunnu vastaavan rukouksiin, pyrkimys turvautua Saatanaan jonkin hyvän ja tärkeän asian saavuttamiseksi voi tuntua houkuttelevalta.

Kirjassa on runsaasti satiiria, joka usein on yhteiskuntakriittistä sellaisella tavalla kuin se on Figaron häissä: palvelijat ovat viisaampia kuin herrat. Myös yhteiskunnan vähäosaisimpien asema tulee esiin, ja heidän keskuudessaan löytyy avuliaisuutta ja myötätuntoa enemmän kuin hyväosaisilla. Satiirin lomaan tulee pehmeästi hymyilevää huumoria ja hyvin kauniisti kuvattua rakkautta, joka saa traagisia sävyjä. Mutta tragiikka tulee esiin eleettömästi, sitä ennakoidaan näin:

Maria Vass kantoi aamuisia murkinantähteitä sioille. Sinne kaatuivat omenankuoret, palaneet puuronrippeet ja pilaantuneet maidot. Karsinassaan röhkivät siat velloivat tyytyväisinä ja vääntäytyivät kaukalonsa ääreen syömään.

"Syökä ny ku kerranki saatte", Maria sanoi ja yritti olla vetämättä henkeä. "Karsinassans täs jokane teurastust varto."

Kirjan alussa tunsin hetkittäin lukevani veijariromaania. Sitä tämä ei oikeastaan ole, sillä näkökulmia on paljon ja monenlaisia. Mutta keskeisiksi sankareiksi kohoavat kuitenkin nuori ylioppilas Elias Hellman ja varsinkin piika Maria, joka on nokkela ja toimintakykyinen.

Ja kaiken mausteena on joidenkin henkilöiden puhuma murre, ja turkulainen on juuri oikealla tavalla nasakasti iskevää.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Siri Kolun kirja Kesän jälkeen kaikki on toisin ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 2016 ja kuuluu tämän vuoden Finlandia Junior -palkintoehdokkaisiin. Kirjan takakansiteksti kertoo:

Peetu odottaa. Kesän jälkeen Peetun hoidot jatkuvat leikkauksella. Se on tehtävä, jotta hän voi tulla omaksi itsekseen. Ja vaikka itseksi tulemisen hinta on kallis, Peetu on valmis maksamaan sen. Sillä ei ole syvempää onnea kuin olla se joka on.

Kirjan nimi ja takakansiteksti ovat hiukan harhaanjohtavia, sillä niiden voisi ymmärtää tarkoittavan, että yksi leikkaus olisi taikasauvan heilautus, jonka jälkeen siihenastinen epätyydyttävä olotila vaihtuisi varjottomaan onnen aikaan. Kirjan teksti kuvaa kuitenkin tilanteen paljon monipuolisemmin. Peetu on aina tuntenut itsensä pojaksi, ja hän on jo käynyt läpi monet tutkimukset ja hoitovaiheet. Hänen elämänsä ei myöskään kierry vain transsukupuolisuuden ympärille, vaan hänet kuvataan kokonaisena ihmisenä monine kiinnostuksineen ja ihmissuhteineen. Myös Peetun läheisten reaktiot Peetuun ja hänen transsukupuolisuuteensa yhdistyvät sekä heidän omaan tilanteeseensa että siihen, miten he kokevat Peetun kokonaispersoonallisuuden.

Juuri käsittelyn monipuolisuudesta ja erilaisista näkökulmista johtuu, että tuloksena on erittäin hyvä kirja transsukupuolisuudesta. Se auttaa eläytymään ja ymmärtämään, ja tarjoaa myös karuja näkymiä ihmisten tietämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen ja siihen vaikeaan prosessiin, jonka transsukupuolinen joutuu käymään läpi saadakseen toivomansa hoidot.

Kun teos lisäksi on nautittavaa kieltä ja rakenteeltaan hyvä, tälle kirjalle toivoo paljon lukijoita, ei vain nuoria, vaan myös aikuisia.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Anni Nupponen: Putoavan tähden prinsessa

Putoavan tähden prinsessa on ilmestynyt vuonna 2013, kustantaja on Vaskikirjat.

Kirjan nimi, sen kansikuva ja takakansitekstikin antavat virheellisen vaikutelman, että kysymyksessä olisi perinteisen sadun tapainen teos. Viittaukset satuihin ovatkin runsaita, ja satuelementit ovat mukana, mutta niiden tarkoitus on luoda mielleyhtymiä satujen heijastamaan piilotajuiseen, joka ohjaa ihmisten toimintaa rationaalisen suunnittelun ja tietoisten päätösten alla.

Teoksen ansiot ovat sen syvällisessä ja oivaltavassa sisällössä, mutta ne ansiot ovatkin sitten suuret. Nupposen kieli on yksinkertaista ja sujuvaa, ja rakenne on peruskerrontaa, joka tasapaksuudessaan hukkaa mahdollisuuksia keskittää ja painottaa. Nupposen kerronnan ansiona on kuitenkin, että päähenkilö havainnoi asioita ja toimii varsin älykkäästi, eikä lukijaa kiusata loputtomilla väärinkäsityksillä ja tarpeettomilla jahkailuilla.

Mutta se sisältö! Kirja on huikea foucaultlaisittain tulkittavissa oleva analyysi vallasta, joka näkymättömänä ja monihaaraisena kietoo kaiken, ja tämä sisältö avataan todella hienosti. Valta on jotain kasvotonta, jota kaikki käyttävät ja jonka kohteena kaikki ovat, ja toisten tekemiä julmuuksia vastustavat syyllistyvät samoihin julmuuksiin, mutta kaikki puolustelevat tekojaan joko hyvillä päämäärillään tai ainakin välttämättömyydellä.

Kirjassa on myös herkullinen analyysi sukupuolirooleista, joka on toteutettu niin eleettömästi, että naisten matriarkaatti pitää valtaa, ja miehet yrittävät, tosin melko tehottomasti ja osin haluttomastikin, puolustaa oikeuksiaan muuhunkin kuin vain siittäjän rooliin. Muuten sukupuoli esitetään melko yhdentekevänä, ja sen merkitys parisuhteelle vähäisenä.

Toivoa herättää kuitenkin ystävyys, rakkaus ja virheiden anteeksianto, jota kaikkea kirjasta löytyy.

Putoavan tähden prinsessa on painavan ja älykkään sisältönsä takia kirja, joka ehdottomasti kannattaa lukea.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Vuonna 2016 Otavan kustantamana julkaistu Tiranan sydän on Statovcin toinen romaani. Esikoisromaani Kissani Jugoslavia ilmestyi vuonna 2014, ja Helsingin Sanomat palkitsi sen vuoden parhaana suomenkielisenä esikoisteoksena.

Kerronnallisesti monimutkaisilla ratkaisuilla pyritään usein antamaan vaikutelma kirjailijan taitavuudesta ja osoittamaan, miten hyvin hän hallitsee tyylilliset tehokeinot. Pahimmassa tapauksessa muodolla peitetään se, että sisältö on köykäinen. Tiranan sydän on kuitenkin sellainen teos, jossa muoto palvelee sisältöä ja tuo keskeisen viestin esiin paremmin kuin pelkistetympi ja helppolukuisempi kerronta sen tekisi.

Kysymys on siitä, miten ihminen kokee itsensä, ja miten muut kokevat hänet. Jokaisella on minäkertomus, jonka hän kertoo itselleen. Luomme sen siitä, miten ympäristömme meidät määrittelee, ja mitä esikuvia löydämme, mutta pohjalla on myös vaistomainen tieto omista tuntemuksistamme, joille aina ei löydy tukea mistään. Henkilökohtainen minäkertomuksemme elää ja muuttuu, mutta lisäksi ovat ne minätarinat, joita esitämme kohtaamillemme ihmisille. Heidän mielikuvansa meistä perustuu siihen, mitä kerromme, mutta he reagoivat meihin myös sen mukaan, mihin heidän aiemmin tuntemaansa ryhmään heidän mielestään kuulumme.

Nuori Buhar muuttaa henkilökohtaista minäkertomustaan ja varsinkin muille kertomaansa minätarinaa moneen otteeseen. Hänen paras ystävänsä Agim tekee samoin, mutta ymmärtää jo varhain, että mieheys ja naiseus ovat jokaisessa valmiuksina, joista kannattaa hyväksyä se yhdistelmä, mikä itselle on luontainen.

Buharin harhailu eri maissa ja erilaisissa ympäristöissä saa hiukan keinotekoisia makuja, vaikka sisältääkin paljon oivalluksia siitä, mitä missäkin koetaan erilaisuutena. Huikeaa on kuitenkin vertailu siihen, miten luontevasti Buhar vaihtaa sen mitä sukupuolta edustaa, samoin kuin seksuaalista suuntaustaan, ja miten tiukasti säänneltyä on "virallinen" sukupuolen vaihtaminen suomalaisessa yhteiskunnassa.

Miksei voi olla mies tai nainen yksinkertaisesti ilmoittamalla siitä, pukeutumalla miehen tai naisen vaatteisiin, ihmettelen kuunnellessani häntä, miksi jokainen ei voi tuoda itseään esille omalla tavallaan, miehenä tai naisena?

Kun Buhar ilmoittautuu naiseksi pukeutuneena karsintaan, jossa etsitään esiintyjiä laulukilpailuun, hänet ollaan hylkäämässä, mutta kun hän ilmoittaa olevansa "trans woman", torjunta muuttuu kihiseväksi innostukseksi ja siirappiseksi myötätunnoksi. Hänet on hetkessä luokiteltu kuuluvaksi ryhmään, josta yleisö tulee olemaan kiinnostunut, ja jonka ymmärtäminen ja auttaminen on sivistynyttä ja kaunista niin kauan kuin hän pitäytyy siinä roolissa, on valmis kertomaan rooliin kuuluvaa tarinaa ja kiittämään myötätunnosta.

Kirjan loppu kokoaa palaset yhteen hyvin kauniisti, mutta miten, sitä en tässä kerro. Lukekaa.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Hanna Morre: Tuonen tahto

Hanna Morren esikoisromaani Tuonen tahto ilmestyi vuonna 2016 Osuuskumman kustantamana. Se on pienimuotoinen mutta vakuuttava osoitus kirjailijan kyvystä käsitellä oivaltavasti ja hyvällä tyylitajulla suuria asioita.

Tuonen tahto kertoo avioparin kohtaamasta kriisistä, joka paljastaa heidän liittonsa tyhjyyden ja tuhoaa suhteen heikomman osapuolen mielenterveyden. Ennen heidän ainoan lapsensa Ainon kuolemaa sekä Tytti että Timo tuntevat saavuttaneensa elämässään sen, mitä halusivat.

Tytin elämäänsä varten tekemä käsikirjoitus on hänen mielestään toteutunut, ja vaikka raskaus olikin ollut hämmentävä yllätys, hän on kasvanut rakastamaan lastaan. Tosin hän kaipaa toisinaan enemmän omaa aikaa ja vapautta, jota sekä lapsi että Timo rajoittavat. Timo taas on hyvin tyytyväinen tilanteeseen, sillä hän tuntee pystyvänsä ohjailemaan sekä Tyttiä että lastaan. Timolle ihmissuhteet ovat vaihtokauppaa, ja Aino on lapsen luontaisella vaistolla oppinut toimimaan isänsä kanssa liittoutumalla, jos äidin ohjeet eivät miellytä. Tytti yrittää vastapainoksi kehitellä Ainon kanssa "tyttöjen juttuja", joista isälle ei kerrota.

Kun Aino kuolee rattijuopon uhrina, Tytin ja Timon ensimmäinen reaktio on tietenkin järkytys ja suru, mutta Timo pyrkii pitämään itsensä koossa ja toimimaan, Tytti taas lukkiutuu omaan sisäiseen maailmaansa. Heidän keskinäisen suhteensa tyhjyys paljastuu, eivätkä he pysty tukemaan toisiaan. Timo etsii aluksi helpotusta jopa siitä, että syyllistää Tyttiä Ainon kuolemasta. Sitten hän pyrkii rakentamaan suhdetta vaimoonsa entisen kaltaiseksi ja suunnittelee uuden lapsen hankkimista, mutta Tytti etääntyy yhä kauemmas kuvitelmiinsa Ainon paluusta, jonka jälkeen hän ja Aino jättäisivät Timon.

Tragedian taustalla kulkee hyvin taidokkaasti mukaan punottu interteksti, Tuulen viemää. Kirjan tai elokuvan tuntevat varmasti tunnistavat sen, mutta viittaukset ovat niin luontevia, ettei niiden tunteminen ole välttämätöntä kokonaisuuden ymmärtämiseksi.

Esikoiskirjaksi Tuonen tahto on voimannäyttö, joka saa odottamaan Hanna Morrelta paljon.

torstai 29. syyskuuta 2016

Timo Sandberg: Murhakuja

Vuonna 2016 Kariston kustantamana ilmestynyt Murhakuja jatkaa sarjaa, jonka aloittivat Mustamäki (Karisto 2013) ja Häränsilmä (Karisto 2015). Jo aiemmissakin osissa keskeistä oli kansalaissodan jälkeinen poliittisesti jännittynyt tilanne, jossa osa poliiseista yritti pysyä puolueettomina, mutta osa hyväksyi äärioikeiston toimet ja jopa tuki niitä. Murhakujassa painopiste siirtyy yhä enemmän kuvaamaan poliittista tilannetta ja sen vaikutusta ihmisten elämään.

Lapuan liike on rohkaistunut ja toteuttaa muilutuksia häikäilemättä. Osa entisistä punaisista toivoo kiristyneen tilanteen rauhanomaista ratkaisua, mutta osa valmistautuu uuteen taisteluun. Sandbergin vahvuutena on kuvata tilannetta yksittäisten ihmisten kokemana, heidän henkilökohtaisiin toiveisiinsa ja pelkoihinsa kietoutuneena. Ketään ei demonisoida, ei edes Jumalan tuomion toteuttajiksi itseään mieltäviä valkoisia, mutta kukaan ei myöskään saa sädekehää, vaan punaisetkin ovat epäluuloisia ja julmia pettureina pitämiään kohtaan.

Kirjan perusrakenne on hyvin samanlainen kuin sen kahden edeltäjän. Tapahtuu henkirikos, jonka tekijät pystytään melko pian päättelemään, mutta heidän osoittamisensa syyllisiksi onkin sitten lähes mahdotonta, koska osa poliiseista on haluttomia viemään tutkimuksia siihen suuntaan, eikä tuomitsemishaluakaan löydy kovin helposti sieltä, missä tuomioita jaetaan.

Elävyyttä kirjaan tuovat mielenkiintoiset ja hyvin kuvatut henkilöt, varsinkin kokoavana hahmona toimiva Otso Kekki, mutta monet muutkin, ja varsin vaikuttava on kirjan loppu, jossa kuunnellaan Svinhufvudin radiopuhetta.

Puheen jälkeen oli hiljaista, mutta ihmisistä saattoi aistia helpotuksen. Puhe oli katkaissut epätietoisuuden siitä, millä puolella tasavallan päättäjät olivat.

 Murhakuja ansaitsisi tulla laajalti luetuksi poliittisena romaanina ja kuvauksena siitä, mitä tapahtuu, kun viha ja epäluulo saavat vallan, ja poliittisvaikutteinen terrori aletaan kokea luvalliseksi.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Timo Sandberg: Häränsilmä

Häränsilmä ilmestyi Kariston kustantamana vuonna 2015, ja se on jatkoa kaksi vuotta aikaisemmin ilmestyneelle romaanille Mustamäki. Mustamäen tavoin Häränsilmäkään ei ole pelkkä jännitysromaani, vaan se on lähihistoriaamme valottavaa yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa kirjallisuutta. Ulkoisena kehyksenä sille on aika, jolloin Lahteen rakennettiin radiomastot.

Mustamäki ja Häränsilmä muodostavat niin kiinteän kokonaisuuden, että ne pitäisi lukea oikeassa järjestyksessä. Jos aloittaa Häränsilmästä tuntematta Mustamäen henkilöitä ja tapahtumia, kirja tuntuu aluksi pirstaleiselta, ja kerronnan osia joutuu kokoamaan kuin palapeliä, ennen kuin kokonaisuus alkaa hahmottua. Kokoaminen kuitenkin onnistuu, sillä minä luin Häränsilmän ennen Mustamäkeä, ja pidin silti kirjasta.

Keskeiseksi Häränsilmässä kohoaa Otso Kekin pyrkimys tehdä poliisin työtä puolueettomasti, vaikka suuri osa hänen työtovereistaan on haluttomia selvittämään poliisisurmia, koska surmattujen poliisien sanotaan olleen kansalaissodan aikaan punaisten joukossa, ja heidät on todennäköisesti murhattu poliittisista syistä. Samalla seurataan monien ihmisten elämää, ja kansalaissodan toisistaan erottamien ihmisryhmien epäluulo ja viha toisiaan kohtaan tulee hyvin selkeästi esiin. Henkilöt eivät silti jakaudu hyviin ja pahoihin, vaan ihmiset esitetään inhimillisessä rosoisuudessaan.

Otso Kekin ja hänen rakastettunsa Veran suhde on kuvattu hyvin kauniisti. Se on ihmissuhde, joka rakentuu toinen toisistaan välittämisestä ja halusta ymmärtää, vaikka heitä erottavat kulttuuritausta ja erilaiset elämänkokemukset.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Harri Närhi: Kuparitalo

WSOY:n syksyn 2016 uutuuksiin kuuluva Kuparitalo on satiiria, mutta varsinkin aluksi lempeästi hymyilevää satiiria. Asianajaja Sari Broséliuksen hahmossa se kuvaa kuitenkin niin osuvasti oman ahneutensa ja kyynisyytensä kahleissa pyristelevää ihmistä, joka kaipaa elämäänsä kauneutta ja levollisuutta, että satiiri saa traagisia vivahteita.

Sari Broséliuksen elämänpiiristä siirrytään kuvaamaan nuorta somalialaistaustaista miestä Awaale Valonsuuta, joka on tullut Suomeen kahdeksanvuotiaana sisarensa ja tämän suomalaisen aviomiehen Jaakon perheeseen. Hän kokee itsensä suomalaiseksi, ja tulee toimeen myös satunnaisesti kohtaamansa rasismin kanssa, tarvittaessa kovin ottein, mutta myös nauramalla muiden mukana neekerivitseille. Lapsuusmuistot ja halu tavata äiti ja veljet saavat hänet kuitenkin matkustamaan Somaliaan, jossa todellisuus ei vastaakaan hänen muistojaan.

On aina hiukan arveluttavaa, jos kirjailija pyrkii kuvaamaan itselleen vierasta kulttuuria sisäpiiriläisen tavoin. Kun näkökulma on suomalaistuneen Awaale Valonsuun, kuvaus kuitenkin vaikuttaa varsin onnistuneelta. Erityisen arkaluontoista on kuvata vierasta uskontoa, mutta kirjailija esittelee monipuolisesti sitä, miten uskonto voi olla sisäistettyä vakaumusta, niin kuin Awaalen äidillä, tapojen noudattamista tai vaikkapa keino manipuloida.

Awaale, hänen sisaruksensa ja äitinsä kommunikoivat keskenään avoimuudella ja kuitenkin toisensa keskinäisistä ristiriidoista huolimatta hyväksyen. Yhteiskunnan rakenteiden huojuessa ja korruption rehottaessa ehkä suku ja perhe ovat se, mihin turvaudutaan, mutta onhan kulttuurieroille paljon muitakin selityksiä. Sari Broséliuksen hahmossa korostuu suomalaisten ihmissuhteiden laskelmoivuus ja kylmyys, jossa kissa saattaa olla läheisin yhteys aitoihin tunteisiin.

Mutta Awaale ja hänen veljensä ovat hekin etääntyneet toisistaan:

Veljeni on veljeni eikä kuitenkaan. Yli kymmenen vuotta on kulunut, ja hän on ilmeisesti ollut sotimassa koko sen ajan. Se Yusuf, jonka kanssa pelasin palloa kotitalomme takapihalla, on poissa, tilalla on tämä itsetietoinen palkkasoturi, joka nauraa paljon, mutta jonka silmissä se ei enää näy.

Awaalen seikkailu Yusufin seurassa molemmin puolin Etiopian rajaa saa veijariromaanin piirteitä, jossa on ripaus rosvoromantiikkaakin, mutta pohjimmiltaan se kertoo ihmisten yrityksistä selvitä kaoottisissa oloissa. Kirjan satiiri saa synkimmät piirteensä vasta Suomeen paluun jälkeen, kun suojelupoliisin edustaja Toivo Korhonen ottaa yhteyden Awaaleen ja pakottaa uhkailemalla hänet vakoilemaan helsinkiläisessä moskeijassa kävijöitä. Toivo Korhonen on kuvattu räikeän rasistiseksi, ja ikävä kyllä tuo kuvaus ei maistu liioittelulta, vaan vastaa hyvin niitä asenteita, joita tosielämässä tapaa.

Kirja ei kuitenkaan pääty synkkiin tunnelmiin. Loppuun on heitetty pieni ripaus magiaa, ja sekä Sari Brosélius että Toivo Korhonen vapautuvat riivaajahengistään. Haluaisin pitää sitä vertauskuvana siitä, että monikulttuurisuus ja erilaisten käsitysten kohtaaminen lopulta auttaa meitä suomalaisia kasvamaan ihmisinä paremmin kykeneviksi rakastamaan kaikkia lähimmäisinämme.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Timo Sandberg: Mustamäki

Mustamäki julkaistiin vuonna 2013, ja sen kustantanut Karisto mainitsee jopa kirjan alaotsikossa, että se on jännitysromaani. Onhan se sitäkin siinä mielessä, että teoksessa toteutuvat tietyt jännitysromaanille ominaiset piirteet, mutta kirjalla on myös muita ja keskeisempiä ulottuvuuksia. Se on sekä lähihistoriaamme valottava että hyvin selkeästi yhteiskunnallinen romaani.

Mustamäki kertoo siitä yhteiskunnallisesta todellisuudesta, jossa kansalaissodan jälkeinen Suomi eli. Kiihkottomasti mutta armottoman rehellisesti sivutaan sekä punaista että valkoista terroria, ja kansan kahtia jakanutta epäluuloa ja pelkoa. Päähenkilönä on Otso Kekki, poliisi, joka on partioinut Lahden kaduilla jo Venäjän vallan loppuvaiheissa, ja jatkanut työtään kansalaissodan aikana silloinkin, kun Lahti oli punaisten hallussa. Kansalaissodan jälkeen poliisikuntaa uudistettaessa hän on saanut pitää virkansa, mutta hänen uudet, poliittisesti oikealle suuntautuvat virkatoverinsa suhtautuvat häneen epäluuloisesti.

Otso Kekki on hyvin miellyttävä henkilö, jolla on kiihkottomia ajatuksia ja pyrkimys puolueettomuuteen. Kirjan varsinaiseksi sankariksi nousee kuitenkin Hilda, joka työskentelee pesijänä yleisessä saunassa. Hän huolehtii perheestään, josta valkoiset ovat surmanneet vanhimman tyttären, mies on kokemustensa murtamana Tammisaaren vankilasta palattuaan turvautunut viinaan, ja poika levittää öisin propagandalehtisiä, joissa uhkaillaan lahtareita kostolla. Hilda yrittää pitää yllä arkisia toimintoja ja haluaa unohtaa menneet, mutta kirjan lopussa hänen mittansa on täysi, mikä johtaa dramaattiseen ja yllättävään loppuratkaisuun.

Kirjassa tapahtuneet murhat eivät ole varsinaisesti vaikeita selvitettäviä, vaan tapahtumien kulku selviää varsin pian. Mutta sisällissodan voittaneen osapuolen valitsemista poliiseista suurin osa ei halua puuttua siihen, että hyvät ja kunnolliset kansalaiset tappavat muutaman punaista propagandaa levittävän henkilön. Otso Kekin esimies kieltää häntä jatkamasta tutkimuksia, ja kun hän sitkeästi haluaa saada murhaajat vastuuseen, hänen kelpoisuuttaan poliisiksi aletaan kyseenalaistaa.

Sandbergin kerronta on sujuvaa, mutta konstailematonta. Silti hän onnistuu luomaan uskottavia henkilökuvia Hildan lisäksi varsinkin venäläissyntyisestä kaunottaresta Verasta, joka toisinaan suorittaa miehille pieniä palveluksia miesten antamia lahjoja vastaan. Kirjailija kuvaa hänen tilanteensa hyvin ymmärtävästi ja kauniisti, ja myös Otso Kekki on valmis ymmärtämään naisen tilanteen ja jopa rakastumaan häneen. Kirjan pääpaino on kuitenkin sen oivaltavassa yhteiskuntakuvauksessa, joka ei yksinkertaista asioita, vaan esittää vihan ja epäluulon repimässä yhteisössä elämisen karuuden, mutta myös ihmisten yrityksen ymmärtää ja löytää yhteys toisiinsa.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Markku Pääskynen: Sielut

Sielut ilmestyi vuonna 2015 Tammen kustantamana, ja se on Markku Pääskysen kahdeksas romaani.

Sielut on kertomus kevätpäivästä, jona ihminen voisi olla huolissaan monestakin asiasta, kuten idästä leviävästä säteilystä tai lähestyvästä autosta, jota seuraa joukko poliiseja ja toimittajia. Ainon ja Kristianin tietoisuuteen mahtuu kuitenkin vain yksi merkittävä asia sen jälkeen, kun heidän tyttärensä Maijan opettaja soittaa, että tyttö ei ole ilmestynyt kouluun, eikä tiedetä, minne hän on joutunut.

Markku Pääskysen kerronta on eleetöntä, mutta yksityiskohtia myöten tarkkaan harkittua, ja hänen kielensä on kaunista, paikoin kuulaudessaan sellaista, että sitä tekisi mieli nimittää lyyriseksi. Kirjassa perimmäisenä sanomana on, miten eri tavoin me koemme samat asiat. Elämme kukin omassa todellisuudessamme, ja vaikka yhteinen huoli saa meidät vähäksi aikaa toimimaan yhteisen päämäärän takia, kokemuksemme pysyvät silloinkin erillisenä. Mutta onko sittenkin yhdistäviä säikeitä, vaikka emme olisi niistä tietoisia?

Markku Pääskysen kirjat eivät ole jokamiehen kirjallisuutta. Ne vaativat syventymistä piilomerkityksiin ja vähäisiin vihjeisiin. Sellaistakin kirjallisuutta kuitenkin tarvitaan, se kulkee kirjallisuuden kehityksen etulinjassa kartoittamassa kirjallisen ilmaisun mahdollisuuksia, ja suomalaisista nykykirjailijoista harva tekee sitä niin hyvin kuin Markku Pääskynen.

torstai 1. syyskuuta 2016

Homeros: Odysseia (suomennos Otto Manninen)

Homeroksen Ilias ja Odysseia ovat teokset, joissa taistelijasankari tuli länsimaiseen kirjallisuuteen. Nuo kaksi eeposta ovat kuitenkin luonteeltaan varsin erilaisia. Ilias kertoo sankaruuden tragiikasta, Odysseiassa taas on romanssin piirteitä: päähenkilö joutuu eroon rakkaistaan, tuntemattomille seuduille, kokee vaaroja ja vaikeuksia, ja pääsee lopulta kotiin.

Homeroksen sankarit ovat päällikköjä, joilla on johdettavanaan suuri miesjoukko. Miehet juhlivat päällikön kustannuksella hänen talossaan, mutta vastapainoksi kestityksestä heidän kuuluu auttaa häntä sota- ja ryöstöretkillä. Odysseiassa on myös yksinäisen taistelijasankarin kuvausta, sillä Odysseuksen kaikki seuralaiset tuhoutuvat kotimatkalla, ja kotiin palatessaan hän aluksi toimii yksin. Hänkin on kuitenkin päällikkö, joka palaa kotiin ottamaan hallintaansa sen mikä on hänen vastuualuettaan.

Odysseia on rakenteeltaan mielenkiintoinen, sillä se ei kerro tarinaansa kronologisessa järjestyksessä. Ensin kuvataan jumalien kokous, jossa keskustellaan Odysseuksen kohtalosta, ja sitten siirrytään Ithakaan kuvaamaan Penelopen ja Telemakhoksen tilannetta, kun talon isäntä on poissa, ja kotona mellastavat kutsumattomat vieraat. Athene-jumalatar tulee ihmishahmossa neuvomaan Telemakhosta. (Athenen ilmestymiset voi tulkita monin tavoin, sillä Athene edustaa järkevää harkintaa, ja hänen läsnäolonsa on usein vertauskuva ihmisen omista ajatuksista, mutta en nyt selitä sitä tässä yhteydessä enempää.) Sitten seuraa pitkä kuvaus Telemakhoksen retkestä isäänsä etsimässä, ja vasta sen jälkeen siirrytään kertomaan Odysseuksesta Kalypson saaressa, hänen lähdöstään sieltä ja päätymisestään faiaakkien maahan. Faiaakkien luona hän sitten kertoo ne tarinat, jotka tunnetaan "Odysseuksen harharetkinä". Niissä on paljon jälkiä kansantarinoista, ja ne poikkeavat varsin paljon muun kerronnan realistisemmasta otteesta.

Faiaakit ovat myyttinen, rauhanomainen kansa. He ovat väistyneet kaukaiselle saarelleen pakoon väkivaltaisia naapureitaan, elävät sovussa kaikkien kanssa ja auttavat haaksirikkoiset kotitielle. Faiaakeilla on jäänteitä matriarkaatista, heidän kuninkaansa Alkinoos kunnioittaa vaimoaan "kuin ennen oli tapana".

Mahdollisia jäänteitä matriarkaalisesta kulttuurista on myös Penelopen itsenäisyydessä ja Odysseuksen kunnioittavassa suhtautumisessa häneen. Penelopen käytöksessä outoa kerjäläistä kohtaan on samaa ystävällisyyttä kuin Nausikaalla, joka selittää Odysseusta pelkääville palvelustytöille: "Harhaillen, hädän all' ajelehtinut on tämä tänne;/ häntä on auttaminen; Zeun tuomia kaikkipa vieraat/ kaikk' osapuutot on aina".

Penelope joutuu kuitenkin tasapainoilemaan kulttuurissa, jota hallitsevat miehiset arvot. Valta ja omaisuus siirtyy taistellen, ja sitä on varjeltava asein. Odysseus selittääkin vaimolleen kotiin palattuaan:

"Nytpä, kun kanssasi unt' olen nauttinut kaivatun vuoteen,
kaikkea kaitse, mi talteen lie tavaroitani jäänyt;
laitumen laumat taas, mitä tappoi korskeat sulhot,
korvaan ryöstelemällä - -"

Odysseian lopussa tosin tehdään Athenen avulla "ikikestävä rauha", mutta tosielämässä nuo rauhat eivät kauan kestäneet tuossakaan kulttuurissa.

lauantai 27. elokuuta 2016

Dekkari dekkarina ja dekkari kirjallisuutena

Kirjallisuutta kirjoitetaan monenlaisille lukijoille ja monenlaisiin tarpeisiin. Kirjaa arvioitaessa pitää toisaalta ottaa huomioon sen käyttötarkoitus, mutta toisaalta on myös joitakin yleisiä piirteitä, jotka hyvällä kirjalla pitäisi olla.

Jos kirja edustaa selkeästi jotain lajityyppiä, sen perustehtävä on selvitä oman lajinsa keskeisistä vaatimuksista. Dekkarissa pitää olla dekkarijuoni, joka on riittävän kiinnostava. Sen keskiössä on yleensä rikos, joka selvitetään. Kiinnostavuuden lisäksi dekkarijuonen pitää olla tarpeeksi looginen, ja henkilöiden toiminnan on oltava sen verran uskottavaa, että logiikan puute ja kehnosti perustellut motiivit eivät häiritse lukuelämystä. Jos dekkarilta odotetaan vain viihdyttävää ajankulua, sen pitää tämän lisäksi täyttää kirjallisuuden yleiset perusvaatimukset, eli kielenkäytön on oltava sujuvaa, kerronnan rakenteen toimiva, ja sisällön pitää kestää eettiset peruskriteerit.

Hyvässä dekkarissa rikoksen syyt ja seuraukset kuvataan tavalla, joka auttaa lukijaa ymmärtämään ihmisluonteen ja ihmisten yhteisöjen ongelmia. Silloin dekkari on jo siirtynyt lajityyppinsä ohella toteuttamaan myös hyvän kirjallisuuden perustehtävää.

Dekkari voi olla hyvä dekkari, mutta silti vain nipin napin keskitasoista tai kelvollista kirjallisuutta. Mutta on myös dekkareita, jotka ovat hyvää tai jopa korkeatasoista kirjallisuutta. Niissä dekkarijuoni on mukana tukemassa kokonaisrakennetta, jonka ulottuvuudet ovat huomattavasti laajemmat. Varsin yleistä on dekkarijuonen kanssa rinnakkaisesti kulkeva rikosta tutkivien henkilöiden yksityiselämän kuvaus, joka sinänsä antaa lisäväriä. Parhaimmillaan erilaiset juonet limittyvät ja ristivalottavat toisiaan.

Dekkari voi laajeta yhteiskunta-analyysiksi tai tutkia ihmisyyttä tavalla, joka tekee siitä merkittävää kirjallisuutta. Mutta jos teos kuitenkin on selkeästi dekkari, sen on silloinkin täytettävä dekkarin perusvaatimukset. Muussa tapauksessa joutuu toteamaan, että kirja oli kyllä hyvä ja kiinnostava, mutta heikko dekkarisisältö pilasi sen.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Antti Holma: Järjestäjä

Antti Holman Järjestäjä julkaistiin vuonna 2014 Otavan kustantamana.

Teoksen tyyli herättää mielleyhtymiä barokin mahtipontisuuteen ja groteskiin, ja sen suosima alhaisen ja ylevän yhdistelmä houkuttelee vertailemaan sellaisiin kirjailijoihin kuin Swift ja Voltaire, mutta varsin pian on selvää, että Antti Holman teosta pitää lukea omassa ainutlaatuisuudessaan. Se on runsaalla ironialla maustettua satiiria, eli selväkielisemmin sanottuna teksti tarkoittaa toisinaan muuta kuin mitä se yhteydestään irrotettuna tuntuisi tarkoittavan, ja kerronta pyrkii tuomaan esiin miten meidän olemuksemme ja elämämme on jotain muuta kuin esitämme sen olevan.

Ironia ja satiiri voivat pilkata, mutta Järjestäjän ironia on kaksisuuntaista, ystävällistä ironiaa, joka suhtautuu hyväntahtoisen ymmärtäväisesti paljastamiinsa ilmiöihin, ja satiiri on lempeän surumielistä kuvausta ristiriidasta unelmien ja todellisuuden välillä. Se on mustaa huumoria siinä mielessä, että se toteaa mahdottomaksi vapautua meitä kahlehtivista asioista, mutta toteamus ei silti johda synkkyyteen.

Kirja on hauska, mutta hauskuus liittyy tragikomediaan, jossa lukija joutuu kohtaamaan ihmisen heikkoudet ja nauramaan itselleen. Sellainen vaatii lukijalta paljon, Nietzsche jopa väittää, että "siihen on parhaimmissa ollut toistaiseksi riittämätön määrä totuudellisuutta ja lahjakkaimmissa aivan liian vähän neroutta". Kannattaa kuitenkin yrittää.

Kirjan päähenkilö on homo, mutta se ei ole olennaista, vaan hänen rakastumisensa on kuvaus saavuttamattomasta unelmasta, joka on jokaiselle jossain muodossa tuttu kokemus. Kirjan henkilöt yrittävät kasvaa sellaisiksi kuin haluaisivat olla, ja tavoittelevat jotain, mikä tekisi onnelliseksi, mutta pyrkimykset epäonnistuvat.

Kirja jakelee säästelemättä satiiriaan joka puolelle: kulttuuriin ja teatterityöhön, työyhteisöjen toimintaan, yksilöiden ihmissuhdekiemuroihin. Ja kuin homofobiasta kärsiviä ärsyttääkseen kirjailija on lisännyt teokseen toistuvia kohtauksia päähenkilön masokistisista kohtaamisista netistä löydettyjen kumppanien kanssa. Sen vastapainona ovat kuitenkin kauniit ja hyvin eleettömästi kuvatut onnen hetket, jotka eivät tarvitse täydellistyäkseen mitään fyysistä.

Järjestäjä on kuvaus ihmisistä kaikessa monimuotoisuudessaan ja pohjimmaisessa samankaltaisuudessaan, yhteisistä pyrkimyksistämme ja rajoistamme.

lauantai 20. elokuuta 2016

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa

Virpi Hämeen-Anttilan dekkarisarja Karl Axel Björkin tutkimuksista on ehtinyt kolmanteen osaansa Kuka kuolleista palaa, joka ilmestyi vuonna 2016 Otavan kustantamana.

Olen sarjan ensimmäisestä osasta alkaen ihmetellyt kirjasarjan takakansitekstejä, jotka lupaavat Agatha Christien hengessä kirjoitettuja teoksia. Jokaisessa sarjaan kuuluvassa kirjassa tosin on perinteinen murhamysteeri, jonka selvittelyn aikana epäiltyjä on useita, mutta mikään muu kuin tuo yleisesti käytetty asetelma ei muistuta minun mielikuvaani Agatha Christien dekkareista. Agatha Christien kirjojen viehätys perustuu siihen, että lukijalle tarjotaan mahdollisuus arvata murhaaja tarinaan piilotetuista vihjeistä, ja siihen Hämeen-Anttilakin antaa mahdollisuuden, mutta ihmisten motiivit ja toiminta ovat Agatha Christien kirjoissa psykologisesti varsin epäuskottavia. Hämeen-Anttilan Björk-kirjoissa selviteltävänä olevat rikokset ovat vain yksi osa kokonaisuutta, jossa hyvin keskeistä on henkilöiden mielenliikkeiden osuva ja oivaltava kuvaus.

Björk-sarjan edellisten osien tapaan tämänkin kirjan erityisenä mausteena on 1900-luvun alun Helsingin kuvaus, joka perustuu asiantuntemukseen, mutta tarjoillaan luontevasti kerronnan ohessa. Todella hyvin on hahmoteltu myös ajan henkinen ilmapiiri säätyeroineen, kieliriitoineen, poliittisine jännitteineen ja orastavine uusine aatteineen. Hämeen-Anttila kuvaa samalla ymmärtäväisyydellä niin suomenruotsalaisen sivistyneistön kulttuuria kuin huono-osaisten tilannetta, ja hän onnistuu tuomaan hyvin esiin myös sellaiset epäkohdat kuin prostituution syineen ja seurauksineen.

Vaikka hyvä dekkarijuoni onkin luonnollisesti dekkarin selkäranka, vielä kiinnostavammaksi kohoaa Björkin persoona. Hän selvittelee elämänsä suuntaviivoja, ja myös suhdettaan itsekeskeiseen ja hallitsemishaluiseen isäänsä, jolle hän pystyy omaksikin ihmeekseen sanomaan suorat sanat. Tuo isän ja pojan suhteen kuvaus on kirjoitettu todella hyvin ja osuvasti: jos mikään sovittelu ei onnistu, seuraavaksi paras vaihtoehto on avoin ja rehellinen välirikko. Björk saa myös Gustav-sedältään ohjeen mitä ajatella siitä, että hän ei ole sellainen kuin äiti toivoisi hänen olevan: "Sinä tunnet turhaan syyllisyyttä siitä, että äitisi on sinuun pettynyt."

Björkin kyky ymmärtää ihmisiä tulee erityisen hyvin esiin siinä, miten hän suhtautuu pyromaaniin, joka psyykkisen poikkeavuutensa takia tuntee vastustamatonta houkutusta sytyttää tulipaloja, ja nauttii sekä tulipalon että palomiesten toimien katselemisesta. Psyykkisesti sairaastakin ihmisestä voi saada esiin hänessä olevat hyvät ajatukset ja ystävälliset tunteet vetoamalla häneen rauhallisesti keskustellen.

Virpi Hämeen-Anttilan dekkarit ovat siis paljon muuta ja enemmän kuin Agatha Christien dekkarit, vaikka niissä onkin se yhtäläisyys, että ne on rakennettu rikoksen selvittelyn ympärille.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Homeros: Ilias (suomentanut Otto Manninen)

Paras tapa lukea Homeroksen Ilias olisi lukea se alkukielellä. Silloin siitä saa irti vivahteita, jotka eivät tallennu mihinkään käännökseen. Toiseksi paras tapa tutustua Iliaaseen on lukea käännös, jonka vanhaa kreikkaa osaava ja eepoksen syntyajan kulttuuria hyvin tunteva runoilija on laatinut heksametrimittaan. Ja onneksi meillä on sellainen: Otto Mannisen suomennos, joka ilmestyi vuonna 1919, ja josta sen jälkeen on otettu lukuisia uusintapainoksia. Minulla on niistä WSOY:n vuonna 1990 julkaisema viides painos.

Mannisen heksametri on soljuvaa ja nautinnollista luettavaa. Koska Manninen pyrkii olemaan hyvin uskollinen alkutekstille, hän joutuu kuitenkin tekemään äidinkielellemme runomuodon säilyttämisen vaatimia lyhennelmiä ja joskus uudissanojakin. Tässä näytteeksi eepoksen alkusäkeet:

Laulaos, oi runotar, viha Peleun poian Akhilleun 
turmiokas, mi akhaieja löi lukemattomin tuskin,
monta mi Haadeen luo väkivoipaa sielua syöksi
sankarien, heist' itsestään teki koirien riistan,
lintujen eineen - - 

Tuollaiset ratkaisut ovat käytännössä välttämättömiä, ja käytettyyn kieleen tottuu nopeasti. Itse vieroksun oikeastaan vain sitä, että Manninen toisinaan nimittää vuoria tuntureiksi.

Hyvään heksametrimittaan tehty käännös on ainoa mahdollisuus välittää edes jotain siitä, miten vahvasti merkitykset alkutekstissä sitoutuvat runomuotoon. Keskeisintä siinä on ironinen sidos kammottavien tapahtumien ja kauniisti soivan ilmaisun välillä.

Laajalle leviävien ja aikaa kestävien myyttien muodostumisessa ei ole mitään mystistä. Jokin tarina viehättää kuulijoita, ja sitä kerrotaan uudestaan ja uudestaan. Siihen lisäillään piirteitä, ja hyväksymistä saavia juonteita toistetaan, muu karsiutuu. Prosessissa jää lopulta jäljelle sellainen, millä on laajaa vastakaikua ihmismielissä eri paikoissa ja eri aikoina.

Iliaan aihepiiristäkin oli ensin tarinoita. Ennen niiden vakiintumista kirjalliseen eeposmuotoon niitä esittivät kiertelevät runonlaulajat, aoidokset. Ne olivat sankaritarinoita, eivät arkirealismia, mutta asiat kuvataan niin, että ne vastaavat suurin piirtein kuulijoiden/lukijoiden kokemuksia ja tietämystä. Iliaassa on hyvinkin todenmakuisia taistelukuvauksia, ja Odysseus muistuttaa Akhilleukselle, joka haluaa rynnätä taisteluun kostamaan Patrokloksen kuolemaa:

Eihän voi koko päivää mies, sen laskuhun asti
ruokaa vaill' ihan rynnistää vihamiehiä vastaan;
sillä jos ottelemaan häll' onkin mieli ja into,
herpoo hiljalleen jäsenensä, ja käy jano, nälkä
kimppuun näännyttäin, ja jo horjua askelet alkaa.

Akhilleus pystyy tässä tilanteessa tulemaan toimeen syömättä, koska Athene tulee avuksi ja virkistää häntä jumalien ravinnolla. Homeroksella jumalat ovat vahvasti symbolisia edustaen usein ihmisen eettisiä, emotionaalisia ja älyllisiä puolia, joten Athenen avun voi tulkita myös täysin luonnollisella tavalla: Akhilleuksen tunteet antavat hänelle voimaa.

Ilias kuvaa sodan ankeaa todellisuutta sumeilematta, ja heksametrimuodon jäsentyneisyys korostaa sisällön kaoottisuutta. Sankaritekojen seurausten raaka kuvaus on Iliaassa sodanvastaisuutta, ja lukijaan vaikuttaa varsinkin se, että sankarin surmaamat henkilöt yksilöidään ja annetaan heistä taustatietoa. He eivät ole nimettömiä vihollisia, vaan ihmisiä, joiden surmaamisesta rakentuu sankarin syyllisyys.

Kuin iso-otsaiset härät yhteen iestävi maamies
puimaan ohraa kellervää elotanterehella;
härkäin mylvivien jalat joutuin pui jyvät irti:
noin hevot aimon Akhilleun, maan tömisyttäjät, kenttää
kilpien, ruumihien yli kiitivät, vaunujen alla
akseli hurmeess' ui, etukaiteeseen veri parskui,
viskoutuin kavioista ja vinhain pyörien alta.
Mutta Akhilleus päin orot ohjasi, kunnian kuulun
saadakseen, kädet kauhukkaat veritahmahan peittyi.

Kunnian hankkimisen motiivi on selvästi ilmoitettu, mutta sankaruus kuvataan vastenmielisen näköiseksi. Alkutekstin sana, jonka Manninen osuvasti kääntää veritahmaksi, tarkoittaa hyytynyttä ja likaista verta. Se ei tahraa vain taistelukenttää, vaan sankarin varusteet ja hänet itsensäkin ilmeisesti melko hirvittäväksi katsoa.

Akhilleus tietää mainetekojensa rumuuden. Kun hän sanoo tuntevansa ennustuksen, jonka mukaan hän sankaruutta tavoitellessaan kuolee nuorena, mutta jäädessään maineettomana kotiin eläisi onnellisena vanhaksi, hän itse asiassa tuntee sankarina syyllistyneensä tekoihin, jotka ansaitsisivat rangaistuksen.

Simone Weil toteaa, että Ilias on väkivallan eepos, joka on väkivallan vastainen kuvatessaan, miten väkivalta murskaa kaikki, joita se koskettaa. Eepos ulottaa kuitenkin hellyydestä kumpuavan haikeuden kaikkiin, ja kaikkea tuhoutuvaa surraan.

maanantai 8. elokuuta 2016

Juhana Säde: Maattomat kuninkaat

Maattomat kuninkaat ilmestyi vuonna 2014 Myllylahden kustantamana. Se on tekijänsä esikoisteos, ja sellaiseksi tämä laaja historiallinen romaani on melkoinen voimannäyte.

Tapahtumat sijoittuvat viikinkiaikaan, ja tekijä hyödyntää taitavasti sekä sitä, mitä tuosta ajasta tiedetään, että myös muun muassa saagoja. Vahva asiantuntemus heijastuu siihen luontevuuteen, millä kirjailija kuvaa aikaa ja ajassa liikkuvia aatteita fiktiivisten henkilöittensä kokemana. On ilo lukea historiallista romaania, jossa ei ole kiusallisia kömmähdyksiä ja väärinkäsityksiä.

Ihmiset elävät kulttuuriympäristöissään, mutta eivät ole kulttuuriensa vankeja, vaan pystyvät kyseenalaistamaan oppimiaan asioita ja omaksumaan uutta. Varsinkin kulttuurirajojen yli liikkuvat kauppiaat joutuvat opettelemaan uusien kielien lisäksi erilaisia tapoja, ja tutustuvat moniin uskomuksiin.

Aika on levotonta, ja ristiriitoja ratkotaan asein. Teoksen päähenkilö, hämäläinen Rautia, joutuu mukaan sekä lännessä että idässä käytyihin kiistoihin. Hän pyrkii välttämään tarpeetonta julmuutta ja toimimaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti, mutta hänkin uskoo aluksi siihen, että koettu vääryys pitää kostaa. Vähitellen hän alkaa kuitenkin pohtia, johtaako sellainen ajattelu vain loputtomaan kostojen kierteeseen.

Juhana Säde kirjoittaa eleettömästi, lähes karun toteavasti. Hän jättää paljon tilaa lukijan omalle kyvylle oivaltaa ja ymmärtää. Ihmiset kuvataan monisärmäisinä kaikessa inhimillisyydessään, ja kukin ottaa omalla tavallaan kantaa kohtaamiinsa asioihin ja käsityksiin.

Erityisen viehättävää minusta on, miten etelästä leviävän kristinuskon edustajat kuvataan juuri niin kuin heidät varmaan tuolloin koettiin, vain yhden joskin hiukan oudon uskomuksen omaksuneina maailmassa, jossa erilaisia käsityksiä oli paljon.

torstai 4. elokuuta 2016

Edgar Rice Burroughs: Mars-trilogia

Kesällä 1911 monenlaisia aloja kokeillut ja liikemiehenäkin kehnosti menestyvä 35-vuotias Edgar Rice Burroughs kirjoitti kertomusta "Under the Moons of Mars" häveten harrastustaan ja tuntien itsensä pikkupojaksi, joka leikkii intiaanileikkejä. Tarjotessaan käsikirjoitusta jatkokertomuksia kustantavalle julkaisulle hän korosti lähetekirjeessä kirjoittaneensa sen vain rahan takia. Hän halusi salata, että kertomus oikeastaan oli syntynyt päiväunista, kuvitelmista, joista hän nautti.

Teos julkaistiin ensin jatkokertomuksena ja sitten kirjana nimellä A Princess of Mars. Se sai kaksi jatko-osaa, The Gods of Mars ja The Warlord of Mars, ja tarkoitus oli, että se jäisi trilogiaksi. Suuren suosion takia Burroughs kirjoitti sitten sarjaan paljon lisää, mutta käsittelen tässä tuota Mars-sarjan aloittanutta trilogiaa.

Mars-trilogia alkaa kehyskertomuksesta, jossa selostetaan, miten John Carterin käsikirjoitus joutui nuoren sukulaisen, Edgar Rice Burroughsin haltuun. Kehyskertomuksen Edgar Rice Burroughs on kuitenkin kirjailijakaimaansa parikymmentä vuotta vanhempi. Kirjailijan ujuttaminen fiktiiviseksi henkilöksi on kerronnan tasoilla leikkimistä, joka kyseenalaistaa todellisuuden ja fiktion rajaa. Burroughs kyseenalaisti sitä mielellään myös puhumalla fiktiivisestä henkilöstään kuin tämä olisi todellinen. Esimerkiksi kirjeessä veljelleen Harrylle hän vakuuttaa, että John Carterin silminnäkijälausunto ohittaa tiedemiesten Marsista esittämät, luuloihin perustuvat väitteet.

Varsinainen kertomus on päähenkilön minäkerrontaa. Heti alussa selviää, ettei John Carter ole tavallinen kuolevainen: hän ei muista koskaan olleensa lapsi, eikä hän vanhene. Kertomuksen alussa hän kuitenkin elää aikansa ihmiselle mahdollista elämää: hän on taistellut sisällissodassa häviäjän riveissä ja päätynyt sen jälkeen kullankaivajaksi Arizonaan. Arizonassa hän joutuu intiaaneja paetessaan luolaan, jossa on kummallinen haju. Hän halvaantuu menettämättä kuitenkaan tajuntaansa, ja voitettuaan tahtonsa äärimmilleen ponnistaen näkymättömät kahleensa hän näkee lattialla kuolleen ruumiinsa, jonka vieressä hän seisoo alastomana. Näin on siis tapahtunut yhtä aikaa kuolema ja syntymä uuteen elämään.

Mars-planeetalle sankari siirtyy, kun hän tulee luolasta ulos ja ojentaa kaivaten kätensä sodanjumalan tähteä kohti. Burroughs ei selittele, tapahtumien unimainen luonne on vain hyväksyttävä sellaisenaan.

Mars-planeetalla John Carter joutuu kookkaiden, hurjien tharkien pariin, ja vaikka hän on näiden vankina, hän rohkeutensa ja taistelukykynsä ansiosta pian saa osakseen arvonantoa ja löytää ystäviä, joista tärkein on Tars Tarkas, thark joka ei hyväksy oman rotunsa julmia perinteitä. Kun tharkien vangiksi päätyy myös Heliumin prinsessa Dejah Thoris, John Carter päättää pelastaa prinsessan. Pakoyritys johtaa kuitenkin vain uusiin seikkailuihin, ja Dejah Thoris päätyy vangiksi Zodangaan, jonka hallitsijan poika vaatii häntä puolisokseen. Dejah Thorisin pelastaminen Zodangasta onnistuu vasta kun Tars Tarkas on kohonnut tharkien johtajaksi ja ohjaa John Carterin kanssa heidät tuhoamaan Zodangan. Yhteydet Troijan sotaan ovat ilmeiset, planeetan kauneimman naisen pelastamiseksi kootaan suuri sotajoukko ja hävitetään kokonainen kaupunki.

Sankari avioituu Zodangan kukistuttua prinsessansa kanssa, ja seuraa pitkä onnen aika, jonka kerronta kuittaa muutamalla lauseella. Sitten koko planeettaa uhkaa tuho ilmatehtaan pumppujen pysähtyessä, ja pelastaessaan Marsin John Carter menettää tajuntansa ja herää arizonalaisessa luolassa, kymmenen vuotta sitten kuolleen aiemman minänsä paikalla. Hän ei viihdy maan päällä, vaan kaipaa takaisin Marsiin, ja kehyskertomus antaa lukijan ymmärtää, että hän pääsee sinne. Kun hän kuolee, hänet haudataan avoimessa arkussa hyvin ilmastoituun hautaan, ja kertoja toteaa erityisesti:

A strange feature about the tomb, where his body still lies, is that the massive door is equipped with a single, huge goldplated spring lock which can be opened only from the inside.

Kuoleman voittaminen on varmasti ihmisen suurin unelma, ja Mars-trilogian suosion syitä onkin etsittävä sen kuvaamista unelmista. Kuoleman voittamisen lisäksi näitä ovat sankarin ylivertainen taistelukyky, jonka avulla hän aina voittaa kohtaamansa vaarat, ja kaikki toiveet täyttävä rakkaussuhde.

Trilogian toisessa osassa John Carter palaa Marsiin, mutta hän joutuu tuntemattomalle seudulle. Se paljastuu valetaivaaksi, jonne marsilaisia houkutellaan vapaaehtoiselle viimeiselle matkalle. Valetaivasta, Dorin laaksoa, hallitsee julma thernien papisto, joka käyttää tulijoita orjinaan. John Carter tapaa siellä uudestaan Tars Tarkaksen, ja tutustuu thernien vangitsemaan Thuvia-neitoon. Yhdessä nämä kolme yrittävät paeta, mutta vaikeudet seuraavat toisiaan, mikä johtuu ilmeisesti siitä, että kustantaja oli vaatinut tekstiin lisää toimintaa. John Carter päätyy lopulta vangiksi Issuksen valtakuntaan, joka pettää thernejä niin kuin nämä muuta maailmaa.

Trilogian toisen osan aineksina on paljon Odysseian teemoja, harhailusta Nausikaan kaltaiseen Thuvia-neitoon ja Kirken kaltaiseen Phaidoriin, jonka tarjoaman rakkauden John Carter Odysseuksen menettelytavoista poiketen torjuu, ja Phaidor vannoo kostoa. John Carter kohtaa myös poikansa Carthoriksen yhtä liikuttavasti kuin Odysseus Telemakhoksen. Isä ja poika onnistuvat yhdessä pakenemaan, ja vapauttavat Dorin laaksossa myös Tars Tarkaksen ja Thuvian. Sillä välin on Dejah Thoris kuitenkin lähtenyt viimeiselle matkalle Dorin laaksoon, ja joutunut Issuksen vangiksi. John Carter, apunaan taas muun muassa Tars Tarkas, kerää sotajoukon häntä vapauttamaan. Dorin laakso vallataan, thernit ja Issus tuhotaan, mutta Dejah Thoris jää Thuvian ja Phaidorin kanssa vangiksi pyörivään kammioon, jonka oviaukko tulee seuraavan kerran esiin kalliosta vasta vuoden kuluttua.

Trilogian toinen osa päättyy tähän, ja lukija jää epätietoiseksi sankarittaren kohtalosta. Tapa on jatkokertomuksille ominainen: kunkin osan on päätyttävä niin, että lukija odottamalla odottaa seuraavaa osaa. Burroughs on luultavasti halunnut varmistaa sen, että lukijat haluavat jatkoa, ja että kustantaja ottaa siksi häneltä uuden käsikirjoituksen. Hänellä oli tässä vaiheessa, ensimmäisen menestyksen jälkeen, vaikeuksia myydä käsikirjoituksiaan. Kysymyksessä on myös kompromissi kustantajan vaatimusten ja kirjailijan omien mieltymysten välillä. Kustantaja oli ehdottanut, että Dejah Thoris kuolisi lopussa, mutta Burroughs ei halunnut luopua henkilöstään.

Trilogian viimeinen osa alkaa, kun Phaidorin isä ja toinen John Carterin vihollinen, Thurid, saavat vapautettua kalliokammiossa olevat naiset. Dejah Thoris ja Thuvia vankeinaan he pakenevat pohjoiseen, ja John Carter seuraa heitä. Thuvian isä liittyy takaa-ajoon, ja hän ja John Carter päätyvät taas vihamielisen kansan pariin, jossa muukalaiset tuhotaan tai orjuutetaan. John Carter onnistuu nostattamaan orjat kapinaan, ja estää Dejah Thorisia jälleen uhkaavan pakkoavioliiton, mutta lopullinen pelastus tulee, kun Tars Tarkas ja Carthoris tuovat suuren apujoukon paikalle. Viimein Dorin laaksosta kerrottu valhe kumotaan, ja kun Issus jo on tuhottu, saadaan aikaan Marsin kansojen ja rotujen suuri sovinto.

Juoni ei siis ole monimutkainen, mutta niinhän Aristoteles totesi jo Odysseiasta: tarina, johon eepos pohjautuu, ei ole pitkä, mutta episodit antavat runoelmalle mittaa. Mars-trilogian juoni toistuu kiertäen aina samaa kehää: Dejah Thoris vangitaan ja John Carter vapauttaa hänet. Lukija tietää kaavan eikä hän lue saadakseen selville, että sankari pelastaa sankarittaren, vaan kokeakseen sen elämyksellisesti.

Esteettiset arvot eivät ole riippumattomia sosiaalisista, poliittisista ja ideologisista tekijöistä. Burroughsin aikalaiskirjallisuus osoitti tyytymättömyyttä vallitsevaan kulttuuriin pakenemalla myyttiseen ja epärationaaliseen. Nainen ei ole näissä kirjoissa vain tavoiteltu objekti, ei edes pelkkä suojelun kohde, vaan edustaa äärimmäistä hyvää, ja sellaiset feminiineinä pidetyt arvot kuin lempeys osoittautuvat paremmiksi kuin miehisten yhteiskuntien ankarammat toimintamallit.

Ehkä elämme taas aikaa, johon kaivataan tällaista luettavaa.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Seppo Jokinen: Kuolevaksi julistettu

Kuolevaksi julistettu on Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarjan 20. kirja, ja se ilmestyi vuonna 2015, kustantaja on CrimeTime.

Komisario Koskinen -sarjan suosio rakentuu luultavasti kolmelle peruspilarille. Se kuvaa aitoa ja todenmakuista maailmaa, joka on tamperelaista todellisuutta, mutta joka monessa muussakin kaupungissa ja myös helsinkiläisessä lähiössä on edessä heti kun pääsee kotioveltaan vähän pitemmälle. Sen ihmiset ovat sellaisia kuin me ihmiset olemme, rikolliset eivät ole kauttaaltaan pahoja, eivätkä lainvartijat kauttaaltaan hyviä. Ja päähenkilö, komisario Koskinen, yrittää heikkouksiaan peittelemättä ja erehdyksensä myöntäen toimia niin oikein kuin suinkin pystyy sekä työssään että yksityiselämässään.

Dekkarin ytimessä on tietenkin dekkarijuoni. On tapahtunut rikos, joka on selvitettävä. Kuolevaksi julistettu ei kuitenkaan seuraa vain yhden rikoksen selvittelyä, vaan keskeisen vakavan rikoksen ohella Koskinen ja hänen työyhteisönsä selvittelevät useita erilaisia ja eriasteisia rikoksia. Näistä sivujuonista ainakin yksi oli mukana jo vuonna 2013 ilmestyneessä kirjassa Vihan sukua, eikä se selviä vielä tämänkään kirjan aikana. Nämä sivujuonet ovat osa teosten todenmakua. Yksittäiset rikokset eivät erotu ympäristöstään harvinaisina poikkeuksina, vaan ovat sitä elämää, joka velloo ympärillämme.

Pikkurikollisia Jokinen kuvaa lempeän ymmärtäväisesti varsinkin silloin, kun rikoksen takana on taloudellinen ahdinko. Luonteeltaan poikkeaviin hän suhtautuu asiallisesti ja tuntuu ymmärtävän, että kukaan ei ole varsinaisesti syyllinen erikoislaatuisuuteensa. Mutta hän on ivallinen ja armoton kuvatessaan valtaa ja omaisuutta hamuavia, joilla jo on ylettömästi heidän himoitsemiaan asioita, eikä mikään tunnu heille riittävän.

Jokisen erityinen vahvuusalue on Koskisen ja hänen työtovereittensa kuvaaminen. Yksityiselämän huolet tunkeutuvat työpaikalle ja työhuolet yksityiselämään, ihmissuhteet sotkeutuvat ja niitä selvitellään. Luonteeltaan avoin ja ystävällinen Koskinen ei pysty linnoittautumaan viileään ammattimaisuuteen edes rikoksia selvitellessään, vaan tuntee sekä myötätuntoa että vihaa, ja ajautuu tunteittensa ohjaamana joskus toimimaan jopa lainvastaisesti.

Jokisen Komisario Koskinen -sarja on hyvää perusdekkaria, jota maustaa psykologinen oivaltavuus ja osuva miljöökuvaus, ja Kuolevaksi julistettu on yksi niistä kirjoista, joissa Jokinen onnistuu erityisen hyvin.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Petri Hiltunen/Ksenofon: Anabasis 1. ja 2. osa

Näistä kahdesta Arktisen Banaanin kustantamasta sarjakuva-albumista Anabasis 1. osa Kyyroksen sotaretki julkaistiin 2011 ja Anabasis 2. osa Tuhanten miesten marssi 2013. Ne perustuvat Ksenofonin noin 400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua kirjoittamaan teokseen.

Sarjakuva on raja-alue kirjallisuuden ja kuvataiteen välillä. Kuvallisen ilmaisun arvioimiseen pätevyyteni ei riitä, voin vain todeta nauttineeni siitä, eikä kuvissa ollut mitään, mikä olisi ollut häiritsevästi ristiriidassa tunnettujen tosiasioiden kanssa. Keskityn siihen, mikä näissä albumeissa on yhteistä kirjallisuuden kanssa, eli tarinaan ja kerrontaan.

Ksenofonin teksti on varsin tuttua klassisen kreikan opiskelijoille, sillä se sopii hyvin oppimateriaaliksi, koska se on kielellisesti moitteetonta ja silti selkeytensä takia helppolukuista. Ksenofon kuvaa asioita hyvin ja eloisastikin, mutta hän ilmaisee tarkoituksensa suoraan ja kiertelemättä. Ei siis tarvitse pelätä Platonin harrastamaa monitulkintaisuutta, josta sokraattinen ironia on vain yksi esimerkki.

Aikalaistensa tapaan Ksenofon harrastaa perusteellisia selityksiä, ja hänen henkilönsä esittävät pitkiä puheenvuoroja, jotka eivät vastaa tosielämän keskusteluja eivätkä sovi sarjakuvan repliikkien pohjaksi. Hiltunen on osannut taitavasti erottaa teoksesta olennaisen ja muuttaa sen tapahtumiksi, joissa on mukana luontevaa puhetta. Pieni kauneusvirhe on mielestäni lordi-sanan käyttö muutamassa puhuttelussa. Toki siitä on tullut lähes yleiskieltä, mutta se viittaa kuitenkin eri kulttuuripiiriin ja aikakauteen. Teitittelykään ei kuuluisi tuohon aikakauteen, se keksittiin vasta huomattavasti myöhemmin. Se kuuluu kuitenkin nykykäytäntöön niin yleisesti, että ehkä sen käyttö on perusteltua.

Oletan, että Anabasiksen juoni on kaikille tuttu. Kreikkalainen sotilasjoukko oli Persiassa Kyyros nuoremman palkkaamana, ja jäi Kyyroksen kuoltua vihollisten keskelle. Paluumatkalla Kreikkaan kolmannes heistä menehtyi, mutta loput pääsivät kotimaahan.

Hiltunen on onnistunut rakentamaan draaman kaaren hyvin, mutta samalla uskollisena alkuteoksen sisällölle ja myös sen hengelle. Liikkeelle lähdetään toiveikkaasta tilanteesta, jota kuitenkin epäilykset tulevista vaikeuksista jo varjostavat. Pian ollaan keskellä toimintaa, mutta tapahtumat on rytmitetty hyvin, ja on jätetty tilaa myös rauhallisemmille hetkille. Ja tietenkin loppuhuipennuksena on tuo kuuluisa kohtaus, jossa viimein näkyy meri, meri!

Keskushenkilönä on luonnollisesti Ksenofon, ja hänen kypsymisensä kantamaan vastuuta ja kestämään paineita on kuvattu hienosti. Keskeiseen osaan kohoaa myös spartalainen Kheirisofos. He ovat paluumatkalla tärkeimmät johtajat, ja heidän välisensä jännitteet on kuvattu oivaltavasti ja osuvasti.

Nämä sarjakuva-albumit ovat kulttuuriteko, jollaisia toivoisi olevan enemmän. Ajan henki on tavoitettu, ja samalla se ajattomuus, joka historiallisia aiheita käsitellessä usein hukkuu teennäiseen vieraannuttamiseen.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Ilkka Auer: Ikitalvi

Ilkka Auerin fantasiakirjasarjan Lumen ja jään maa päättää sen neljäs osa Ikitalvi, joka ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 2008.

Ikitalvi kertoo siitä, miten viha synnyttää vihaa. Nonna haluaisi elää rauhassa, mutta vanhat ennustukset viittaavat siihen, että Nonna tulee hyökkäämään etelään ja levittämään tuhoa. Ennustuksen pelottama hallitsija antaa lopulta kaapata Nonnan äidin panttivangikseen, ja hävittää samalla koko kylän, jossa Nonnan äiti on asunut. Sillä tavalla ennustus lopulta on toteutumaisillaan, sillä raivostunut Nonna kerää pohjoisesta sotajoukon ja langettaa noitavoimillaan etelään ikitalven.

Ihmisten ennakkoluulot toisiaan kohtaan ovat niin valtavia, että ne tuntuvat lähes mahdottomilta purkaa. Louhien suku, joka vertauskuvana tarkoittaa ihmisyyden ytimessä olevan vaistonvaraisen uskon sisäistäneitä, pystyy kuitenkin löytämään yhteisymmärryksen. Tuo vaistomainen perustieto on velvoitus suojella ainakin heikoimpia ja avuttomimpia, kuten lapsia. Laajimmillaan se on pyrkimystä auttaa kaikkia.

Vihaa vastaan pystyy lopulta vain rakkaus, ja sen voima on suuri silloinkin, kun se ilmenee pelkkänä säälistä annettuna huolenpitona. Ennakkoluuloja purkaa myös mahdollisuus kohdata kasvokkain ja keskustella.

Nonna ajautuu tietämättään ja tahtomattaan suureen tehtäväänsä maailmanrauhan pelastajana ja uudenlaisen ja toivottavasti suvaitsevaisemman ajan aloittajana. Suunnitelmat eivät suju niin kuin hän on tarkoittanut, mutta kaikki tapahtuu ehkä kuitenkin niin kuin alusta asti on ollut tarkoitus.

Lumen ja jään maan kuvakieli ja mytologia on paljon käytettyä, mutta sen avulla on rakennettu ehjä ja kaunis kokonaisuus, jonka viesti on ajaton.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Ilkka Auer: Hyinen hauta

Hyinen hauta ilmestyi vuonna 2007 Otavan kustantamana, ja se on Lumen ja jään maa -fantasiakirjasarjan kolmas osa.

Kirjan päähenkilö Nonna on tullut murrosikään, ja aikuistumisen myötä hän saavuttaa täydet noitavoimansa. Viimeistään tässä kirjassa selviää, mitä noitavoimat sarjan fantasiamaailmassa tarkoittavat.

Noitavoimat tulevat jumalilta, joten ensin pitää selittää, mitä kirjan jumalat ovat. Niitä on kahdenlaisia. Vanhat jumalat eli louhijumalat edustavat luonnonvoimia, mutta myös ihmisluonnon vaistomaista perustietoa. Uudet jumalat eli ihmisjumalat edustavat ihmisten järkensä avulla sommittelemia käsityksiä jumalista. Kaikilta jumalilta voi saada voimaa hyvään, ja kaikkien nimissä voi tehdä pahaa. Vanhat jumalat ovat kuitenkin voimakkaampia ja luotettavampia, koska niiden takana on luonnon järjestys ja myös ihmisyyden vaistonvarainen perusta. Uudet jumalat ovat ihmisjärjen muotoilemina pinnallisempia ja niillä on vähemmän voimaa.

Jumalilta saadut noitavoimat tarkoittavat kykyä ymmärtää, mikä on oikein, ja rohkeutta tehdä se. Nonna saavuttaa noitavoimansa uskaltamalla kohdata pelkonsa ja ottamalla vastuunsa ympäristöstään. Fantasia vain suurentaa tämän jokaisen ihmisen tehtävän mittasuhteiltaan, ja Nonnasta tulee Jäänoita, jonka tehtävä on oman kutsumuksensa mukaisesti hallita kylmyyden voimia.

Nonnan noitakykyjen kasvaminen liittyy hänen naiseksi kypsymiseensä ja kuukautisten alkamiseen. Naisella on luontaisesti paremmat kyvyt noituuteen, koska hänellä on sisäistynyt valmius synnyttää, kasvattaa ja hoitaa. (Tämä ei tietenkään koske kaikkia naisia, eikä sulje miehiä ulkopuolelle, miehillä vain tarvittavia luonteenominaisuuksia on harvemmin kuin naisilla.) Ja naisen noitakyky noudattaa sykliä ollen heikoimmillaan kuukautisten aikana ja suurimmillaan niiden välillä. Kytkös naiseuteen selvenee, kun Nonna kysyy susien jumalattarelta, miten voisi auttaa ihmissutta palaamaan ihmiseksi. Susien valtiatar sanoo: "Sääli voi kirouksen purkaa, koska viha sen synnytti." Säälinsä ja myötätuntonsa takia Nonna myös onnistuu tehtävässään.

Nonnan noitavoimat ovat hänen haluaan ja kykyään auttaa ihmisiä, ja tärkeimpänä tehtävänään hän pitää omaan valtapiiriinsä kuuluvien oikeuksista ja eduista huolehtimista. Fantasian kielellä se kerrotaan niin, että sysilouhetkin saavat taas oikeuden olla olemassa vapaasti ja hyväksyttyinä.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Ilkka Auer: Varjoissa vaeltaja

Lumen ja jään maa -fantasiakirjasarjan toinen osa Varjoissa vaeltaja ilmestyi vuonna 2006 Otavan kustantamana.

Sarja kertoo unenomaisin vertauskuvin ihmisen kasvamisesta ihmisyyteen. Ensimmäisen osan aiheena oli itsensä löytäminen ja oman luontonsa hyväksyminen. Toisessa osassa päähenkilö Nonna oppii ymmärtämään maailmaa ympärillään, varsinkin sen varjoja. Nämä varjot ovat sekä luonnonvoimien armottomuutta että ihmisten toimissa ilmenevää pahuutta.

Kuten jo ensimmäisen osan yhteydessä huomautin, en pidä sarjan maailmankatsomusta dualistisena, vaikka kirjassa esiintyykin pelkistetty pahuus, Hornan herra. Hornan herra on vertauskuva sille, mikä voi saada otteen kenestä hyvänsä, mutta minkä otteesta voi myös vapautua.

Jos hän [Nonna] alkaisi käyttää voimaansa vahingoittaakseen muita, hän joutuisi Hornan voimien pauloihin. Raja oli äärimmäisen hento, eikä Nonna halunnut ylittää sitä.

Pintajuoneltaan Varjoissa vaeltaja on melko tavanomainen fantasiaseikkailu, jossa on juonitteluja, vallantavoittelua, vaaratilanteita ja taistelua. Henkilöhahmot ovat hyvin kuvattuja ja kiinnostavia.

Tapahtumien keskellä Nonna kohtaa lisääntyvän ymmärryksensä ja aikuistumisensa tuomia uusia ongelmia. Kirjan fantasiatodellisuudessa Nonnan henkinen kehitys kuvataan kasvavina noitavoimina, mutta ne voi lukea vertauskuvina sille, mihin haluaisimme pystyä ja missä pelkäämme epäonnistuvamme.

Varjoissa vaeltajana Nonna oppii tulemaan toimeen pahoina pidettyjen asioiden kanssa ja huomaa, että varsin usein on kysymys vain peloista ja ennakkoluuloista. Pelottavat asiat väistyvät usein, jos niitä lähestyy rohkeasti, ja ennakkoluulot voi purkaa tutustumalla tosiasioihin. Mutta on opittava tuntemaan myös todelliset vaarat ja välttämään niitä. Yksi suurista vaaroista on viha.

Aivan järkyttävän selvänäköisesti Ilkka Auer kuvaa sitä, miten hyvää tarkoittavat ja hyväuskoiset ihmiset vihaavat toisiaan oppimiensa ennakkoluulojen takia. Vain yhtenä esimerkkinä tästä on, että eteläisen maan kuningas uskoo vanhan ennustuksen takia, että Nonna kerää noitavoimia tuhotakseen hänen valtakuntansa ja on liitossa Hornan herran kanssa. Siksi hän jopa yrittää salamurhauttaa Nonnan.

Varjoissa vaeltaja kertoo kuitenkin myös ystävyyden ja rakkauden voimasta, ja niin kuin muuallakin kirjasarjassa myös tässä on runsaasti kaunista ja runollista luonnonkuvausta. Jo pelkästään senkin takia kirjaa on ilo lukea.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Ilkka Auer: Sysilouhien sukua

Sysilouhien sukua ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 2004 ja se aloitti neliosaisen fantasiakirjasarjan Lumen ja jään maa.

Vieroksun kirjojen jakamista alalajeihin, mutta tämän sarjan kohdalla toteutuvat melko puhtaasti kaikki ne piirteet, joita erilaiset määritelmät sisällyttävät korkeaan fantasiaan. Yliluonnollisia voimia on paljon, taikakeinoja käytetään runsaasti, maailmassa asustaa yliluonnollisia olentoja. Päähenkilöllä on myös suuri tehtävä, ja siihen kasvaminen ja sen toteuttaminen on kirjan keskeinen aihe. Tuo piirre tosin kuuluu joskus toiseen alalajiin, eeppiseen fantasiaan, mutta liitetään usein myös korkeaan fantasiaan.

Tällaisen kerronnan vaarana on, että se jää pelkäksi viihteeksi, jossa fantasiaelementeillä herätellään lukijoissa tunnereaktioita, jännitystä, kauhua, ja voitonriemua, kun sankari onnistuu selviämään vaaroista. Senkin voi tehdä joko hyvin tai huonosti: hyvä viihde onnistuu tavoitteessaan, mutta huono viihde jää pelkäksi yritykseksi.

Ilkka Auer selviää valitsemansa kerrontatavan vaaroista lankeamatta niihin. Sysilouhien sukua on kuin surrealistista runoutta, joka ammentaa aineistonsa suoraan ihmisen alitajunnasta. Sitä ei tarvitse alistaa älylliselle tulkinnalle, vaan se koetaan emotionaalisesti.

Sysilouhien sukua toimii viihteenä erinomaisesti, mutta on samalla paljon enemmän kuin pelkkää viihdettä. Se opastaa kohtaamaan alitajuiset pelkonsa ja löytämään sisäiset voimavaransa. Päähenkilö Nonna on kirjan alussa yksitoistavuotias, ja tarinaa voi tulkita kehityksenä lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuutta kohti. Kysymys on kuitenkin myös ihmisen kehityksestä, joka jatkuu läpi elämän.

Nonnan tukena ovat rakastavat aikuiset, jotka uskovat häneen ja luottavat häneen. Tuo tuki esiintyy monessa muodossa, myös myyttisenä esi-isänä, ja on osittain edustettuna jopa Nonnan mukana kulkevassa jääkarhussa (jossa ei ole häivähdystäkään todellisten jääkarhujen varsin petomaisesta luonteesta). Jääkarhu on kuitenkin myös korkeampien voimien lähettämä suojelija ja sen olemassaolo luo elämään turvallisuutta.

Nonnan on voitettava monet pelkonsa löytääkseen sen mitä hän on ja mikä on hänen tehtävänsä. Hänen on myös vapauduttava ennakkoluuloistaan ja löydettävä totuus hänelle opetettujen väärien uskomusten takaa.

Ei maailma ole mustavalkoinen, Nonna. Tarvitaan pimeyttä, että valo näkyy. Kaikki valo luo varjoja. Varjoja, jotka eivät ole vain mustia. Meissäkin, pimeydessä ja synkkyydessä, on tasapaino, ja tulet huomaamaan sen jos haluat. Mutta aivan samoin kaikella on vastakohtansa ja pimeät tai valoisat puolensa.

Kirjan fantasiamaailmassa pahalla ja pahuudella on edustajansa, mutta silti en tulkitsisi maailmankuvaa dualistiseksi. Se on sitä pahuutta, joka velloo alitajuntamme syövereissä ja voi saada otteen kenestä vain.

Sysilouhien sukua ei ole kovin helppolukuinen kirja, vaan vaatii keskittyneisyyttä ja kärsivällisyyttä. Päähenkilön ikäiset eivät siksi välttämättä vielä ole kypsiä lukemaan sitä, eivätkä kärsimättömät aikuisetkaan. Mutta kaiken ikäisille sen kauniilla ja runollisella kerronnalla on paljon annettavaa.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Pentti Holappa: Ystävän muotokuva

Ystävän muotokuva ilmestyi vuonna 1998 WSOY:n kustantamana. Pentti Holappa luokiteltiin tuolloin merkittäväksi kirjailijaksi, joka ei ollut koskaan kuulunut varsinaiseen kärkijoukkoon, mutta oli kerännyt arvostusta jo 1950-luvulla. Hänen kirjojaan julkaistiin edelleen, mutta sekä niiden menekki että niiden saama julkisuus olivat vähäistä.

Ystävän muotokuva otettiin vastaan varsin ristiriitaisesti, mutta useimmat arviot olivat innostuneita, vaikka joidenkin mielestä kysymyksessä olikin lähinnä taiteilijaromaani, jossa pohdittiin kirjallisuutta ja kuvataiteita, toisten mielestä taas olennaista oli homoseksuaalisuuden kuvaus.

Ystävän muotokuva on helppo käsittää väärin. Sitä luetaan sitkeästi jopa omaelämäkerrallisena, vaikka siinä kuvatun Pentti Holappa -nimisen minäkertojana esiintyvän nuoren miehen elämä poikkeaa monessa suhteessa tosiasiallisen Pentti Holapan vaiheista. Kirjailija myös ilmoittaa selkeästi, että tuo nuori Pentti Holappa on fiktiivinen, vaikka jokin yksityiskohta toisinaan täsmääkin faktojen kanssa. Sekaannusta lisää, että kirjassa esiintyy myös vanhempi Pentti Holappa, joka kertoo kirjoittavansa kyseistä kirjaa.

Rakennetta voi kuvata pallona, jonka ytimessä on kertomus fiktiivisestä Pentti Holapasta ja Asserista. Se on romanttinen suuri kertomus, rakkaustarina, josta ei puutu edes kartanoromantiikkaa eikä kuutamoyötä. Ytimen ympärillä on fiktion ulkopuolella elävä kirjailija Pentti Holappa, ja hän ilmoittaa kirjoittavansa Sinälle. Tuo Sinä on henkilö, jolle Holappa haluaa kertoa sen tärkeimmän, mitä hän on elämänsä aikana oppinut. Ystävän muotokuvan kerronnan päällysrakennetta voisi luonnehtia esseeksi, jossa Holappa hahmottaa elämänkatsomustaan.

Sinulle minä puhun. En kenellekään muulle paitsi muille sinun kaltaisillesi, ja itselleni, ja kaltaisilleni.

Kirjan alussa kuvataan miesten välistä rakkautta, joka kertojan peloista ja ympäristön ennakkoluuloista huolimatta tarjoaa onnen molemmille osapuolille. Sitten seuraa antiikin draaman tapainen peripetia: onni vaihtuu onnettomuudeksi, koska minäkertoja ympäristön tuomiota peläten hylkää rakkautensa. Molemmista asetelmista seuraa ulkopuolisuus, josta kertoja tarkastelee yhteiskunnan ilmiöitä, myös taidetta ja taiteilijan tehtävää, mutta ennen kaikkea etiikan perusteita. Rakkaus kaikissa muodoissaan nousee vastavoimaksi vihalle ja väkivallalle.

Aiheesta voi lukea lisää kirjastani Pentti Holappa Kypsyysvuodet (Yliopistopaino 2003).

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Eugênio Giovenardi: Isä Belmiron rikos

Eugênio Giovenardin teos Em nome do sangue ilmestyi vuonna 2002. Sen on suomentanut Satu Ekman ja se ilmestyi Liken kustantamana vuonna 2005 nimellä Isä Belmiron rikos.

Brasilialainen Eugênio Giovenardi (s. 1934) on katolinen pappi, joka jätti kirkon vuonna 1969. Kirkosta irtautuminen ja joidenkin kirkon opinkappaleiden hylkääminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että luopuisi kristillisyydestä löytämistään hyvistä ja kauniista periaatteista.

Kirjan isä Belmiro ei ole tavanomainen pappi, eikä hän toimi tavanomaiseen tapaan. Hän ei ole sisäistänyt opinkappaleita eikä noudata sääntöjä. Hän kuuntelee ripittäytymisiä, mutta ei anna synninpäästöjä, koska hän ei usko syntiin. Hänen mielestään ripittäytymiset ovat vain tunnustuksia, ja hän pyytää ripittäytyjiä rakastamaan ja menemään Herran rauhassa.

Isä Belmiro on saanut hoidettavakseen pienen seurakunnan, jonka rappeutuneen kirkon hän joutuu ensin siivoamaan ja kunnostamaan. Aluksi kirkossa käy tuskin ketään, mutta hän pyrkii tutustumaan kaikkiin seurakuntalaisiinsa, ja vähitellen hän saa apua ja tukea.

Kun seurakunta alkaa elpyä, paikallislehti lähettää toimittaja Enrico Rebonin haastattelemaan isä Belmiroa. Miehet ymmärtävät toisiaan hyvin, ja heidän välilleen syntyy rakkaussuhde. Isä Belmiro sanoo tarvitsevansa jonkun, joka jakaa hänen kanssaan hänen elämänsä, että hän sen voimalla jaksaisi rakastaa seurakuntalaisiaan ja tukea heitä.

Kirkon taholta ryhdytään pian kurinpalautustoimiin, mutta Belmiron vilpitön usko ja varmuus siitä, että hän toimii oikein, vaikuttaa jopa hänen esimiehenään toimivaan piispaan. Syntyy varsin herkullisesti kuvattuja tilanteita, joissa ahdasmieliset opinkappaleet ja kristillisyyden peruskäsky lähimmäisten rakastamisesta törmäävät yhteen. Belmiro saa tukea, mutta häntä myös vastustetaan yhä rajummin, syntyy parjauskampanjoita, välillä Belmiro pakkoeristetäänkin hiljentymisluostariin, mutta seurakunta nousee vastustamaan hänen siirtoaan muualle.

Loppuratkaisu on kerrottu jo kirjan ensimmäisessä luvussa: tuntematon henkilö puukottaa isä Belmiron kuoliaaksi paikallisessa elokuvateatterissa. Mutta oikeastaan se ei ole loppu: Belmiron tulkinta uskosta alkaa levitä.

Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, ajatuksia herättävä, ja vakavasta aiheestaan huolimatta hauskakin.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

J.S. Meresmaa: Mifongin kätkemä

Mifonki-sarjan neljäs kirja Mifongin kätkemä ilmestyi vuonna 2015 Myllylahden kustantamana.

Nuori kuningas Ciaran menettää valtansa ja joutuu pakenemaan ja piileskelemään. Hänen äitinsä Ardis pyrkii auttamaan häntä. Ciaranin ja hänen seurueensa vaiheet ovat hyvin kuvattua seikkailua ja Ciaranin vähittäisen aikuistumisen ja äidin ja pojan suhteen kehittymisen kuvausta. Jos äidin ja lapsen suhde on ollut hyvin kiinteä, irtautuminen ja itsenäistyminen onnistuu usein vasta riidan jälkeen. Niin tässäkin.

Fantasian kannalta mielenkiintoista on se, mitä sinisestä mifongista lähtöisin olevan mustan mahdin ympärillä tapahtuu. Danten ja Fewrynnin sen otteesta pelastama Linn on syvässä tajuttomuustilassa. Fewrynnin opettaja Memhri on siepannut Linnistä irtaantuneen mahdin itselleen, mutta sininen mifonki ilmestyy ottamaan sen takaisin. Fewrynn on järkyttynyt siitä, että hän on Linnin pelastamisen yhteydessä tahattomasti aiheuttanut rakastamansa Moharin kuoleman. Hän neuvottelee sinisen mifongin kanssa, ja mifonki antaa hänelle pienen palan mustaa mahtia, jonka avulla Moharin voi palauttaa kuoleman rajan takaa.

Fewrynnin pyynnöstä sininen mifonki vie Danten, Reun ja Linnin pantterikansan luo, koska vain siellä Linn voidaan parantaa. Pantterikansan tietäjä sanoo, että sininen mifonki on edistänyt Linnin toipumista antamalla hänelle hiukan mahdistaan.

Kuten jo aikaisemmin olen todennut, punainen ja sininen mifonki edustavat kahta ihmiseen vaikuttavaa perusvoimaa, punainen laajasti ymmärrettyä rakkautta sen kaikissa muodoissa, ja sininen aggressiota, joka voi ilmetä vihana, mutta sisältää myös minän suojelemiseen ja itsesäilytykseen liittyviä voimia. Musta mahtikaan ei siis ole sinänsä paha, vaan kohtuullisena ja punaisen mifongin mahdin kanssa kommunikoivana tarpeellinen ja hyödyllinen.

Linn ei kokemuksensa jälkeen palaa ennalleen, vaan hän näkee kuolleiden henkiä. Tarkemmin määriteltynä nuo henget ovat sellaisia, jotka eivät ole vielä siirtyneet Suuren hengen luo, vaan joita jokin pitää kiinni tässä maailmassa, tavallisesti rakkaus tai viha. Tulkitsisin nuo henget vertauskuviksi tunnesiteille, jotka elossa oleva edelleen kokee todellisiksi ajatellessaan vainajaa.

Linn haluaa käyttää mustan mahdin vankeudessa oppimiaan asioita ihmisten auttamiseen.

Linn ei jaksanut enää vihata eikä hänellä ollut voimaa rakastaa. Kuun hidasta vajoamista katsellessaan Linn tiedosti, että hänen oli oltava kuin kuu – peilattava hyvyyden säteitä ja suojeltava ihmisiä siltä, mikä pimeän puolella piileskeli.

Danten ongelmat eläinluontonsa kanssa jatkuvat, ja Danten ja Reun keskustelut ovat todella nautinnollista luettavaa. Reun eläinluonto on rehti ja suora, ja Danten ihmisluonto yrittää väistellä ja kierrellä. Eläinluonnosta tulee kuitenkin vaistonvaraista perustietoa, jota ihmisen järkeily ei tavoita.

Kirjan lopussa Dante on tilapäisesti erossa Reusta. Se onnistuu vain niin, että sekä Dante että Reu ottavat säännöllisesti lääkettä erossaolon haittavaikutuksia hillitsemään. Mutta jo Reun kanssa yhdessä ollessaan Dante on kokenut oivalluksen, joka saa hänet etsimään Ardisin. Ardiskin ymmärtää lopulta "että oli rakkauksia, joita ei voinut järjellä ymmärtää – ne saattoi vain ruumiilla hyväksyä". Se on sitä samaa vaistomaista tietoa, jota Dantessa edustaa Reu.

Dante kokee erillisyyden Reusta vapauttavana, koska liitto antaa Reulle liikaa valtaa. On kuitenkin selvää, että erossaolo lääkkeen avulla on huono ratkaisu, jokin muu pitäisi löytyä.

Fewrynn palauttaa Moharin kuoleman rajan takaa, mutta Mohari ei palaa eläväksi, vaan välitilaan, jossa hän on toimintakykyinen, mutta häneltä puuttuvat useat normaalit elintoiminnot.

Elämän ja kuoleman raja ei ole yksiselitteinen ja jyrkkä, ja lääketieteen kehittyessä tuo raja on muuttunut entistäkin epämääräisemmäksi. Keskeiset elintoiminnot pystytään pitämään käynnissä, vaikka ihmisen mieli on kadonnut aivotoiminnan päättyessä, ja on mahdollista elvyttää ihmisiä, joiden tila voi elvytettynä olla kaikkea muuta kuin hyvä. Pohdinta siitä, milloin pitää antaa elämän johtaa luonnolliseen päätepisteeseensä kuolemaan, ei siksi ole turha.

Moharin paluun myötä pääsee rajan takaa palaamaan myös kaoreja, maruaanien metsästäjiä, jotka vainuavat Fewrynnissä olevaa maruaanien veren perintöä. Eikä siinä kaikki, vaan portti jää auki, ja sieltä tulee myös vainajien henkiä. Kaorien ilmestymisen voi tulkita seuraukseksi siitä, että Fewrynn käytti mahtiaan luonnonlakien rikkomiseen, ja vapautuneet vainajien henget voi yhdistää samaan. Tämä irvokas (ja muodikas) juonikuvio on kuitenkin mielestäni tähänastisen kirjasarjan heikointa antia, samoin kuvaus monimutkaisista rituaaleista, jotka tarvitaan toismaailmaan johtavan aukon sulkemiseen. Mutta siinä yhteydessä tapahtuu myös kaksi merkittävää ratkaisua. Mohari valitsee paluun kuolleiden joukkoon. Fewrynn seuraa häntä sinne, ja Linn viimeistelee aukon sulkemisen.

Sekä Moharin palauttamiseen kuoleman rajan takaa että sen jälkeisen tilanteen korjaamiseen Fewrynn tarvitsee apua mifongeilta. Hän pyytää tapaamista mifonkien kanssa maagisilla menoilla, joihin sisältyy myös veren vuodattamista, tosin ei aina. Rituaaleissa tarvitaan paljon erilaisia rohtoja, ja mifongin tapaaminen kuvataan aina vajoamisena unimaiseen, epätodelliseen tilaan. Vaikka mielikuva päihteiden avulla saavutetusta yhteydestä tulee aika vahvana, ja sitä lisää varsinkin kuvaus siitä, että vihreän mifongin tapaamisen edellä otsaan sivelty tahna aiheuttaa Fewrynnille harhoja vielä heräämisen jälkeenkin, en usko Meresmaan tarkoittaneen sitä. Mielestäni Meresmaa on pyrkinyt vertauskuvin kertomaan perimmäisten asioiden lähestymisen pelottavuudesta ja siitä, miten pyhän ja ylevän kohtaaminen pyyhkii tieltään kaiken muun.

Meresmaa kirjoittaa melko vaistovaraisesti. Se on hänen voimansa, joka tuo kerrontaan aitoutta ja omaperäisyyttä. Se on kuitenkin myös hänen heikkoutensa, sillä joskus hänen mielikuvituksensa saattaa ryöstäytyä tuottamaan vain jännittävää ja koristeellista kerrontaa, jolta puuttuu syvempi merkitys. Mutta kaiken kaikkiaan pidän Mifonki-sarjaa näiden neljän osan perusteella merkittävänä fantasiakirjallisuutena, ja omassa runsaasti myyttisesti tulkittavaa aineistoa sisältävässä alalajissaan poikkeuksellisen hienona suorituksena suomalaisessa fantasiakirjallisuudessa.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Erkka Leppänen: Kirotun maan ritari

Kirotun maan ritari ilmestyi vuonna 2016, kustantaja on Vaskikirjat. Se koostuu kolmestatoista Erkka Leppäsen kirjoittamasta novellista, mutta sen läpi kulkee yhtenäinen juonikuvio. Kukin novelli on luonnollisesti samalla oma kokonaisuutensa.

Kirotun maan ritari on viihteeksi kirjoitettua fantasiakirjallisuutta, ja viihdekirja pitää arvostella omassa tyylilajissaan. Sen ensisijainen tehtävä on tuottaa lukijalle mahdollisuus kokea tunne-elämyksiä, yleensä seikkailun tai romantiikan parissa. Tämä kirja selviytyy hyvin tuosta tehtävästä. Osa novelleista sisältää tarinan, jossa perinteinen taistelijasankari joutuu ratkaisemaan Sherlock Holmes -tyyppisen arvoituksen. Jännitystä ja yllätyksellisyyttä riittää muissakin novelleissa, eikä romantiikkakaan jää puuttumaan.

Viihdekirjassa on erityisen tärkeää, millaisia arvoja ja asenteita se heijastaa, sillä nauttiessaan viihteestä lukija usein luopuu älyllisestä kritiikistä ja omaksuu huomaamattaan lukemastaan sen maailmankuvaa ja elämänkäsitystä. Hyvin kirjoitettu ja viihteenä mainiosti toimivakin teos on huonoa kirjallisuutta, jos se lisää lukijan ennakkoluuloja ja kaventaa hänen maailmankuvaansa. Viihdekirjan erityinen ansio taas on, jos se pystyy purkamaan ennakkoluuloja ja laventamaan lukijan maailmankuvaa. Kirotun maan ritari tekee sen, ja johdattelee myös pohtimaan etiikan perusteita.

Kirotun maan ritarin sankari Falac miettii, ovatko hänen sankaritekoina pidetyt voittonsa eettisesti oikeutettuja. Hän tarkkailee myös yhteisöjä, joissa hän liikkuu, ja pyrkii mahdollisuuksiensa mukaan puolustamaan yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.

Erityisen oivaltavalla tavalla kirjassa käsitellään uskontoa sen monissa muodoissa, sekä vilpittömänä luottamuksena että tarkoitushakuisena vallankäyttönä. Jossain vaiheessa Falac yrittää hyvittää tekemäänsä pahaa hyvillä teoilla. Myöhemmin hän ilmeisesti on oivaltamaisillaan jotain armollisesta jumalasta ja siitä, että ihminen löytää tiedon oikeasta ja väärästä omasta sydämestään.

Ilahduttavaa on myös, että kirjan naishahmot ovat itsenäisiä toimijoita, yhtä elävästi ja persoonallisesti hahmoteltuja kuin miehetkin.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Käärmeitten kesä ilmestyi vuonna 2015 Otavan kustantamana, ja se on toinen osa Karl Axel Björkin tutkimuksista kertovasta dekkarisarjasta.

Tässä kirjassa takakannen lupaus Agatha Christien hengessä kirjoitetusta murhamysteeristä toteutuu täydellisesti. Siinähän on olennaista, että epäily suunnataan useille eri tahoille, mutta mukaan on piilotettu ne vihjeet, joista lukija ratkaisun selvittyä toteaa, että sen olisi voinut niistä päätellä, jos olisi ollut riittävän tarkkaavainen.

Jos kerronta keskittyisi vain tuohon dekkaritarinaan, kirja olisi yksi hyvin tehty dekkari hyvien dekkarien joukossa, ei sen enempää eikä vähempää. Mutta se on paljon enemmän kahdesta syystä, tarkan ja oivaltavan ajankuvansa ansiosta, ja kuvauksena humaanista ihmisestä, joka yrittää säilyttää monipuolisen ajattelunsa ja suvaitsevaisuutensa erilaisten aatesuuntien painostuksesta huolimatta.

Se mitä 1920-luvun aatemaailma tuo meidän eteemme on meidän menneisyytemme, joka on edelleen läsnä meidän nykyisyytemme perustana ja pohjakerroksena. Siellä on sisällissodan kahtia jakama kansa, valkoisten voittajien kiihkeä punikkiviha, joka kuvataan järkyttävän selkeästi, kansallisuusaate ja sen liepeillä asustava kieliriita ja ryssäviha. Tässä kirjassa tulee esiin myös rotuoppi ja usko mahdollisuuteen kehittää uusi, jalompi ja parempi ihmisrotu. Siihen uskoivat noihin aikoihin monet älykkäät ja sivistyneet ihmisetkin.

Karl Axel Björk yrittää luovia ristiriitojen keskellä. Hän ei kuulu suojeluskuntaan, ja hän auttaa pakoon entisen punakaartilaisen, jota suojeluskuntalaiset ajavat takaa tappaakseen hänet. Hän luottaa (ja rakastuu) venäläiseksi olettamaansa naiseen, joka osoittautuu hänen luottamuksensa (ja rakkautensa) arvoiseksi. Hän palkkaa apulaisekseen kengänkiillottajana toimivan pojan, ja huomattuaan pojan lahjakkuuden haluaa auttaa tätä pääsemään kouluun.

Björk viihtyy hyvin myös suomenruotsalaisen sukunsa parissa, ja pidän siitä lempeydestä, millä kirjailija kuvaa näiden hienostunutta, ympäröivästä todellisuudesta eristäytynyttä kulttuuri-ilmapiiriä.

Björkin persoonallisuus on kuvattu hyvin monisäikeisenä. Hän on turhamainen, omahyväinen, omaa etuaan ajatteleva, mutta silti valmis uhrauksiin kohdatessaan hädässä olevia ihmisiä, ja keskeisistä eettisistä periaatteistaan hän haluaa pitää kiinni. Mutta hän on ollut riippuvainen morfiinista, ja hän tuntee edelleen ajoittain kiusausta turvautua siihen.

Ajankuva ja kertomus Karl Axel Björkistä on se jokin, joka tekee tästä niin kuin sarjan edellisestä osastakin todella hyvää kirjallisuutta.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Tatu Vaaskivi: Pyhä kevät

Tatu Vaaskiven Pyhä kevät ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1943 Werner Söderström Osakeyhtiön kustantamana. Se oli nuorena kuolleen kirjailijan viimeinen teos, ja se jäi keskeneräiseksi. Tiberiuskirjat on julkaissut sen uusintapainoksena vuonna 2015.

Varhaisnuoruudessani rakastuin Tatu Vaaskiven tuotantoon, erityisesti Yksinvaltias ja Pyhä kevät lumosivat. Siinä iässä en osannut analysoida, mikä niissä viehätti, mutta nyt lukiessani Pyhän kevään uusintapainoksena ymmärsin hyvin, mikä vetosi nuoren, kauneutta janoavan ja haaveellisen tytön mieleen.

Pyhän kevään ja myös Yksinvaltiaan lumous perustuu kirjailijan kykyyn luoda sanoilla eloisia ja voimakkaita kuvia, jotka vetoavat kaikkiin aisteihin. Siis runoutta pitkän proosan valepuvussa. Pieni näyte:

Nasaretin miehen sininen mantteli oli hulmunnut syksyn kuukauden hunajankeltaisessa valossa kuin suuri, häilyvä kevätiiriksen kukkalehti.

Kirja suorastaan tulvii voimakkaita kuvia. Sisällöltään Pyhä kevät on varsin erikoislaatuinen kooste, joka kertoo ihmisistä matkalla Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Lukija tietää sen, mitä kirjan henkilöt eivät vielä tiedä, paitsi rabbi Jeshua:

"- - Nyt me nousemme Jerusalemiin" hänen äänessään soinnahti outo tuska, joka jäi muille käsittämättömäksi "ja kolmantena päivänä juhlan alkamisesta minä pääsen kärsimyksestä, minä pääsen määräni päähän."

Pyhä kevät hyödyntää evankeliumin tekstejä, usein uusiin yhteyksiin ympättyinä, ja lisäksi historiatietoja ja Jeesuksen elämästä kirjoitettuja lukuisia fiktiivisiä kirjoja, ja kaikki on kuorrutettu ja nivottu yhteen kirjailijan mielikuvituksen tuotteilla. Tuloksena on kirja, jossa fakta ja fiktio kietoutuvat erottamattomaksi, mutta sellaisenakin se onnistuu hyvin kuvaamaan roomalaisten miehittämän maan sekasortoa, vieraitten uskontojen ja aatteiden painetta, ja juutalaisten keskinäisiä erimielisyyksiä. Henkilöt taas edustavat täysin mahdollisia joskin pääosin fiktiivisiä suhtautumistapoja asioihin.

Maria Carole: Tulen tyttäriä

Maria Carolen Tulen tyttäriä, jonka on kustantanut Osuuskumma vuonna 2014, on kirja ystävyydestä, rakkaudesta ja itsensä löytämisestä.

Kirjan fantasiamaailmaan kuuluvat jumalat, heidän jälkeläisensä ja ihmiset. Nuo kolme ryhmää ovat vain vähän tekemisissä keskenään, ihmiset vieroksuvat jumalien jälkeläisiä, ja nämä puolestaan ihmisiä, ja jumalat eristäytyvät omalle vuorelleen. Tarina liikkuu enimmäkseen jumalien jälkeläisten parissa, joihin päähenkilö Naarni kuuluu. He arvottavat itseään ja toisiaan sen mukaan, miten läheistä sukua jumalille he ovat. Naarnin isä on jumala, äiti tavallinen ihminen.

Asetelman symboliikka on helppo purkaa. Monella ihmisellä on taipumus kokea olevansa "tavallisten ihmisten" yläpuolella, muita kyvykkäämpi jollain merkittävällä tavalla, ja se aiheuttaa sekä ylpeyttä että yksinäisyyttä. Usein oma kyvykkyys liitetään siihen, että kuuluu perheeseen tai sukuun, jossa on merkittäväksi määriteltyjä ihmisiä. Mutta lahjakkuus vertautuu myös jumalien kaltaisuuteen, jumalilta saatuun lahjaan.

Naarni tutustuu ihmiseen, johon hän rakastuu. Hän alkaa kokea jumalien määräämän tehtävänsä taakkana, ja pyrkii vapautumaan siitä. Siinä ohessa hänelle selviää, että jumaliksi itseään nimittävät ovatkin vain ihmisiä, tosin ihmisiä, joilla on erikoislaatuisia kykyjä. Naarni kokee hyvin vapauttavana sen, että myös hän itse paljastuu sen myötä vain ihmiseksi. Naarnin isä on iloinen siitä, että hänen tyttärensä on tullut tietämään totuuden itsestään, ja pystyy etsimään onneaan ihmisenä ihmisten parissa.

Kirja on esikoisteos, eikä sen rakenne tuo parhaalla mahdollisella tavalla esiin juonen kohokohtia, mutta kerronnan eleettömyydessä on toisaalta myös viehätystä ja aitouden tuntua, ja välillä Carolen tyyli luo hyvin kauniita kuvauksia.

Kirjan erityinen ansio on, että henkilöiden sukupuoli ei ole keskeinen asia. Naiset ja miehet ovat ensisijaisesti ihmisiä, vasta toissijaisesti sukupuolensa edustajia. Syvä ystävyys voi syntyä kahden samaa sukupuolta olevan välille, mutta myös mies ja nainen voivat olla luontevasti ystäviä, eikä sukupuoli rajoita rakkauden kohteen valintaa. Naarni löytää valolta ja halulta tuoksuvan Emman, niin kuin Naarnin isä on löytänyt valolta ja halulta tuoksuvan naisen, josta tuli Naarnin äiti.

Naarni kantaa erikoislaatuista lahjakkuuttaan mukanaan tulena, mutta ihmisyyden lempeä valo on sittenkin merkityksellisempää.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

J.S. Meresmaa: Mifongin mahti

Mifongin mahti on J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan kolmas kirja. Se ilmestyi vuonna 2014 Myllylahden kustantamana, vaikka aikaisemmat osat on kustantanut Karisto.

Keskityn taas tulkitsemaan kirjan fantasiaelementtejä. Rakenteen, tyylin ja henkilöhahmojen suhteen pätee sama kuin sarjan aiemmissa osissa.

Mifongin mahdissa keskeisiä henkilöitä ovat Ardisin kaksoset Fewrynn ja Ciaran. Vaikka Ciaranista tulee Merontesin kuningas, hän ei pääse eroon hienoisesta kateudestaan Fewrynnin erityislaatuisuutta kohtaan. Koska Fewrynnissä on punaisen mifongin verta, hän on Tulilinnun tytär ja omaa yliluonnollisia voimia. Nämä voimat ovat tulkittavissa vertauskuviksi siitä, mihin rakkaus pystyy.

Fewrynn kokee mahtinsa myös taakkana, sillä hän ei pysty täysin hallitsemaan sitä. Vaikka hän pyrkii käyttämään erikoislaatuisia kykyjään vain hyvään ja oikeaan, hänen ihmisluontonsa aiheuttaa ongelmia. Kiivastuessaan hän muuttuu tahattomasti polttavan kuumaksi, ja aiheuttaa palovammoja varsinkin rakkautensa kohteelle, Moharille. Osasyynä on, että Fewrynnin ja Moharin verenperintö ei sovi yhteen.

Fewrynn pystyy kommunikoimaan mifonkien kanssa. Hän pystyy myös kutsumaan mifongin luokseen. Ensimmäistä kertaa se tapahtuu rituaalissa, johon valmistautuessaan Fewrynn juo tietyistä yrteistä valmistettua teetä, lausuu loitsut ja vuodattaa omaa vertaan. Meresmaa puhuu tässä yhteydessä verimagiasta ja korostaa, että se on kiellettyä ja voi vahingoittaa käyttäjäänsä. Fewrynn ei kuitenkaan käytä magiaa ainakaan siinä mielessä, että hän yrittäisi hallita mifonkia. Kysymyksessä on pikemminkin rukous, jonka avulla hän pyytää mifonkia tulemaan. Häntä avustava Vigar sanoo:

"Loitsu se ei ole laisinkaan, sillä tämän verimagian yhteydessä sellainen on tarpeetonta korostamista. Tärkeintä on ajatuksen puhtaus. Muuten se ei toimi ja uhri menee hukkaan."

Rituaalien monimuotoisuus, niihin tarvittava veri ja erilaiset yrtit ovat vaikeaselkoinen aihe, mutta käsittelen sitä vasta kirjasarjan neljännen osan yhteydessä, jossa erilaisia rituaaleja alkaa esiintyä enemmän.

Ciaranin kuninkuutta varjostaa Merontesia kohdannut kirouksen kaltainen tilanne. Lapsia ei synny, ja jos kaupunkiin muuttaa lapsiperhe, pienokaiset kuolevat lapsiruttoon. Syyn siihen tietää aluksi vain Dante. Hänen sisarensa Linn on voimakkaiden vihan- ja suruntunteidensa takia joutunut sinisestä mifongista lähtöisin olevan mustan mahdin valtaan, ja Linnin kautta musta mahti ulottaa vaikutuksensa Merontesiin. Tulkinta on helppo: viha kahlitsee joskus ihmisen hyvin pahasti, ja sellainen ihminen levittää vihaa ympärilleen.

Danten ja Fewrynnin välille vähitellen heräävä luottamus on kuvattu herkällä otteella. Fewrynn ymmärtää, että Dantessa on sama punaisen mifongin mahti kuin hänessäkin, se vain on Dantessa Reun kautta.

Dante, Reu ja Fewrynn yhdistävät heissä olevan rakkauden voiman, ja kuvaus Linnin pelastamisesta on hyvin vaikuttava. Tässä yhteydessä myös Danten antamalla veriuhrilla on selkeä merkitys, se kuvaa hänen halukkuuttaan tehdä kaikkensa sisarensa pelastamiseksi.

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Yön sydän on jäätä ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 2014, ja sen alaotsikkona on Kolme viikkoa Karl Axel Björkin elämässä maaliskuussa 1921. Se on ensimmäinen osa dekkarisarjasta, jossa Björk on päähenkilönä.

Virpi Hämeen-Anttila herättää tässä kirjassa eloon Helsingin sellaisena kuin se oli noin sata vuotta sitten. Hän onnistuu tuottamaan lukijalle kokonaisvaltaisen elämyksen, joka ulottuu pienistä yksityiskohdista ajan henkiseen ilmapiiriin. Se on sitä kulttuuriperintöä ja aatemaailmaa, josta meidän nykyisyytemme nousee. Siksi toivoisi tämän kirjan päätyvän mahdollisimman monien suomalaisten käsiin.

Virpi Hämeen-Anttila kuvaa yhteiskuntaa, joka juuri on kokenut sisällissodan. Kansa on poliittisesti jakautunut kahtia, ja jako konkretisoituu Helsingissä Pitkänsillan erottamissa osissa. Työläisten asuttamalla pohjoispuolella on köyhyyttä ja herravihaa, eteläpuolella epäluuloa ja pelkoa punikkeja kohtaan.

Sääty-yhteiskunnan purkauduttuakin ihmisten mielissä elää erottelu herrasväkeen ja rahvaaseen. Koulutusta tai varakkuutta hankkineita, joilla ei ole merkittävää sukutaustaa, pidetään nousukkaina. Kielikysymys liittyy osittain tähän jakoon, mutta suomenkieltä halutaan edistää myös kansallisromanttisen innostuksen vallassa. Kansallisuusaate saa vakavampiakin ilmenemismuotoja kuin suomenruotsalaisuuden vieroksunta ja ryssäviha. Kiihkeimmät haluavat siirtää Suomen rajaa idemmäs, "vapauttaa heimoveljet". Ja älkäämme unohtako kieltolakia, jonka valvonta tuohon aikaan aiheuttaa viranomaisille paljon ylimääräistä työtä.

Tämän kaiken keskellä on kirjan sankari, sisäasiainministeriön virkamies Karl Axel Björk. Hän on isänsä puolelta suomenruotsalaista sukua, mutta hänen isänsä on hylännyt sukunsa, vaihtanut kielensä ja on ugrilaisten ja altailaisten kulttuurien tutkija. Isän pitkien tutkimusmatkojen aikana perheellä on ollut taloudellisia vaikeuksia, ja Karl Axel Björk osaa edelleen liikkua luontevasti Pitkänsillan pohjoispuolella:

Piti tuntea köyhän väen elämää, että olisi käynyt alkuasukkaasta. Hän tunsi, koska oli ollut itsekin alkuasukas, elänyt Porthaninkadun ja Neljännen linjan kulmassa ahtaassa hyyryläiskortteerissa kuusivuotiaasta yhdentoista vuoden ikään. Ja vaikka hän oli sen jälkeen päässyt asumaan Vladimirinkadulle syntyperänsä edellyttämään porvariskotiin, heti ovesta ulos "Fladdalle" astuttuaan hän oli kohdannut Rööperin poikasakit, varkaat, ilolintuset ja viinatrokarit - -

Karl Axel Björk tuntee myötätuntoa huono-osaisia kohtaan ja pyrkii auttamaan vaikeuksiin joutunutta työläisperhettä, vaikka hänen palkkansa ei ole kovin hyvä. Silti hän viihtyy isänpuoleisten sukulaistensa seurassa, nauttii hienostuneesta tapakulttuurista ja mahdollisuudesta pukeutua heidän luonaan vieraillessaan niin näyttävästi kuin hänen palkkansa suinkin antaa myöten. Työssään hän pukeutuu vaatimattomammin, että ei kohtaisi paheksuntaa. Suojeluskuntaan hän ei suostu liittymään, ja Saksassa ja Englannissa käyneenä hän on oppinut kohtaamaan ihmiset ihmisinä, kansallisuuteen katsomatta. Hän muistuttaa itseään siitä, että venäläisetkin ovat ihmisiä, eikä ketään pidä epäillä pelkästään hänen kansallisuutensa vuoksi.

Kun Karl Axel Björk joutuu mukaan selvittämään murhaa, jota pian seuraa toinenkin murha, sekä hänelle että lukijalle selviää melko pian, kuka mitäkin teki ja miksi. Ongelmana onkin vain todistaa se, sillä ylin poliisijohto hyväksyisi syylliseksi mieluiten punikin, vaikka hänen syyttömyytensä vaikuttaakin selvältä, eikä jääkärivänrikkiä ja suojeluskuntaupseeria. Vielä vaikeampaa on saada ketään kiinnostumaan Valaveljet-nimisestä aktivistiryhmästä, joka ilmeisesti on murhien takana.

Virpi Hämeen-Anttila kuvailee ympäristöä ja ihmisiä kiehtovasti, ja osaa loihtia heille oikeat puhetavat hienostoruotsista stadin slangiin asti. Pikkuisena huomiona vain, että minua hiukan häiritsi se-pronominin käyttö henkilöstä. Puheessa se on luontevaa, mutta kun sitä esiintyi kirjakielisen kerronnan keskelläkin, se särähti.