Arvioin blogissa sellaisia kirjoja, joita pidän hyvänä kirjallisuutena. Arvioni ovat tietenkin subjektiivisia, mutta pyrin käyttämään niitä tehdessäni kirjallisuustieteellistä koulutustani ja perustelemaan ne. Jos pelkäät juonipaljastuksia, älä lue tätä blogia. Kirjoja on joskus mahdoton arvioida kertomatta niiden sisällöstä.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Kirjablogi on päättynyt

Tämä kirjablogi alkoi kiinnostuksestani selvittää, millaista on suomalainen nykykirjallisuus. Suurin osa blogissa arvioimistani kirjoista on siis suomalaista kirjallisuutta, ja julkaistu lähivuosina. Olen kirjoittanut vain niistä kirjoista, joita pidin tavalla tai toisella hyvinä. Luin paljon enemmän, ja joukossa oli sekä huonosti kirjoitettua viihdettä että tekohienoa pyrkimystä korkeakirjallisuuteen. Niistä en kirjoittanut.

Jätän blogin verkkoon, mutta en enää kirjoita tähän.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Aavikon tyttäret on Nura Farahin esikoisromaani, ja sen julkaisi Otava vuonna 2014.

Vuonna 1979 syntynyt kirjailija on muuttanut Somaliasta Suomeen 13-vuotiaana, ja ilmeisesti juuri tuo varhaisessa murrosiässä tapahtunut siirtyminen on tehnyt hänestä kykenevän ymmärtämään kahta erilaista kulttuuria. Hän on suomalainen kirjailija, joka kirjoittaa suomalaisille suomalaisen helposti ymmärtämällä tavalla, mutta hän oli Somaliasta lähtiessään jo omaksunut sikäläisen kulttuurin, ja pystyy edelleen ymmärtämään sitä oman kokemuksensa kautta aidosti. Tällaiset "kahden kulttuurin kirjailijat" ovat harvinaisia ja siksi hyvin arvokkaita minkä hyvänsä maan kulttuurille. Mutta sen lisäksi Nura Farahin kirja on pelkästään kirjallisuutenakin arvioiden esikoiskirjaksi hämmästyttävän taitavaa työtä.

Aavikon tyttäret on kirjoitettu runollisesti ja maustettu lukuisilla elävöittävillä yksityiskohdilla. Tekstin runollisuutta korostavat myös päähenkilön runot, joita nousee hänen mieleensä, ja joita hän laulaakin tarinassa. Päähenkilön, Khadijan, kehitys pikkutytöstä nuoreksi naiseksi, vanhemmanpuoleisen miehen toiseksi vaimoksi ja lopulta suuren lapsijoukon äidiksi on kerrottu hyvin realistisesti, mutta kauhistelematta. Meille oudot tavat ja ratkaisut tulevat kerronnan myötä ymmärrettäviksi, ja myös se, että muutokseen ei ole oikotietä.

Vieras kulttuuri ei lopulta ole vierasta, kun kerrotaan ihmisten mielenliikkeet käsitysten ja uskomusten pinnan alla. Erityisen hienosti tuli esiin, miten paljon islam muistuttaa kristinuskoa, ja miten molemmista voi poimia joko vahvistusta ennakkoluuloille tai lähimmäisenrakkautta ja armahtavaisuutta.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

Timo Saarron romaani Kuoleman kuukausi on julkaistu vuonna 2017 Kariston kustantamana. Sen voi luokitella dekkariksi, sillä se tarjoaa lukijalle pohdittavaksi klassisen dekkarikysymyksen, kuka on murhaaja. Sen lisäksi se on ajankuva Helsingistä marraskuussa 1917, juuri ennen sisällissodan alkamista.

Dekkarina kirja toimii oikein hyvin. Se luo arvoituksen, jota kaksi keskeistä henkilöä yrittää toisistaan riippumatta ratkaista. Lukija saa seurata molempia, joten hän tietää koko ajan hiukan enemmän kuin he voidessaan vertailla heidän havaintojaan. Juoni on taitavasti laadittu ja soljuu sujuvasti, töksähtelemättä.

Kirjan varsinainen anti on kuitenkin sen kuvauksessa ihmisistä levottoman ajan keskellä. Historiaa tunteva lukija tietää, mitä on tulossa, mutta kirjan henkilöt vain aavistelevat ja pelkäävät, ja ovat hämmentyneitä tapahtumien vyörystä. Juuri sellaista se on luultavasti tosielämässä. Johdonmukaisuus nähdään vasta myöhemmin, kun tapahtunutta tarkastellaan etäämpää.

Kirjan miljöökuvaus on todenmakuista ja henkilökuvaus myötäelävää ja ymmärtävää. Kumpikaan keskeisistä henkilöistä ei ole poliittisesti kovin kiihkeä, mutta heidän sympatiansa ovat vastakkaisilla puolilla. Silti he päätyvät yhteistyöhön ja myös osittain ymmärtämään toisiaan. Samaa aatteellista taustaa edustavat taas ajautuvat herkästi keskinäisiin kiistoihin ja leimaamaan toisiaan pettureiksi.

Kirjan mausteena ovat myös monet sympaattiset sivuhenkilöt ja pieni haikea rakkaustarina, joka ei ehkä pääty ihan onnellisesti. Siinäkin tulee esiin, miten turvaton varaton nainen on, ja miten vähäinen ero oikeastaan on maksullisena naisena toimimisen ja taloudellisen turvallisuuden takia solmitun avioliiton välillä. Se ei ole laskelmointia, vaan käytännössä varattoman naisen ainoa mahdollisuus elättää itsensä.

Timo Saarron kerronta on eleettömän toteavaa, ja juuri sellaisena hyvin vaikuttavaa. Kirjan luettuaan tuntee eläneensä marraskuun 1917 Helsingissä ja kohdanneensa siellä eletyn todellisuuden.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Dekkari dekkarina ja dekkari kirjallisuutena

Olen viime aikoina lukenut monta dekkaria, joita en ole pitänyt hyvänä kirjallisuutena. Koska olen päättänyt, että en arvostele muita kuin hyvinä pitämiäni kirjoja, en voi käsitellä niitä erikseen, mutta kerron yleiskatsauksena, miksi pidin niitä huonoina.

Ne kaikki täyttivät kelvollisen kirjallisuuden vähimmäisvaatimukset, eli olivat hyvää kieltä, ja kerronta oli sujuvaa. Niissä kuvattu päähenkilö ja hänen lähipiirinsä olivat kiinnostavia ja psykologisesti uskottavia. Joissakin, vaikkakaan ei kaikissa, myös rikosta tutkivien ihmisten työ kuvattiin asiantuntevasti tai ainakin uskottavasti. Mutta kaikissa niissä rikollisen tai rikollisten käytös oli psykologisesti niin epäuskottavaa, että se ei ollut perusteltavissa edes viittaamalla psykopatologian tuntemiin äärimmäisen poikkeaviin yksilöihin.

Tällainen dekkari täyttää tarkoituksensa dekkarina, jos lukija haluaa vain testata, miten hän onnistuu ratkaisemaan kirjailijan luoman arvoituksen. Se voi olla hyvää viihdettä, mutta se ei auta lukijaa laajentamaan maailmankuvaansa, vaan kylvää hänen mieleensä epäluuloja ja pelkoa luomalla perusteettomia uhkakuvia. Joskus harvoin tällainenkin dekkari voi kuitenkin muilla ansioillaan kohota hyväksi kirjallisuudeksi, jossa on vain tuo särö.

Dekkari voi myös olla paljon enemmän kuin hyvä dekkari, eli hyvää kirjallisuutta, joka kuvaa myös rikollista ja hänen rikostaan sellaisella tavalla, että lukijan tieto ja ymmärrys laajenee. Ja sitten on kirjallisuutta, jossa dekkarijuoni oikeastaan on vain alusta muulle kerronnalle. Sellainen voi jopa toimia dekkariviihteenä heikohkosti, mutta olla silti hyvää kirjallisuutta.

torstai 23. helmikuuta 2017

Praedor-maailma

Kun luin Erkka Leppäsen novellikokoelman Kirotun maan ritari (kustantanut Vaskikirjat vuonna 2016) tiesin sen sijoittuvan Petri Hiltusen luomaan fantasiamaailmaan, mutta muuta en Jaconiasta ja praedoreista tiennytkään. Novellit toimivat kuitenkin ilman taustatietoakin. Ne ovat hyvin kirjoitettua viihdettä, joka viihteen ohella haastaa lukijaa kyseenalaistamaan ennakkoluuloja ja pohtimaan etiikan perusteita.

Petri Hiltusen sarjakuvakerrontaan perehdyin ensin kahdessa Arktisen Banaanin kustantamassa sarjakuva-albumista Anabasis 1. osa Kyyroksen sotaretki (julkaistu 2011) ja Anabasis 2. osa Tuhanten miesten marssi (julkaistu 2013). Ne perustuvat Ksenofonin noin 400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua kirjoittamaan teokseen. Hiltunen on onnistunut rakentamaan draaman kaaren hyvin, mutta samalla uskollisena alkuteoksen sisällölle ja myös sen hengelle. Sarjakuva-albumeista näkyy myös historian ja kulttuurin tuntemus, joten osasin odottaa Hiltusen luomalta fantasiamaailmalta juuri niin paljon kuin totesin siihen tutustuessani sen olevan.

Ennen Petri Hiltusen Praedor-albumeihin tutustumista luin kuitenkin Praedor-maailmaan sijoittuvan Ville Vuorelan romaanin Käärmetanssija, jonka on vuonna 2016 kustantanut Arktinen Banaani. Käärmetanssija on erittäin hyvin kirjoitettua fantasiaa, ja on luettavissa myös täysin itsenäisenä teoksena Praedor-maailmaa tuntematta, kuten Leppäsen novellitkin.

Vasta tässä vaiheessa luin Petri Hiltusen Praedor-aiheiset sarjakuva-albumit. Jalavan kustantamana on vuonna 1998 ilmestynyt Kuninkaan lapset, vuonna 2001 Kuolleen jumalan palvelija ja vuonna 2002 Koston merkki. Vuonna 2016 ilmestynyt Taivaan suuri susi on Arktisen Banaanin kustantama.

Sarjakuvasta olen pätevä arvostelemaan vain kirjallisuuteen rajautuvaa osaa, tarinaa ja sitä miten se kerrotaan (vaikka kuvat ovat toki siinäkin oleellisia). Kerrontana Kuninkaan lapset on hyvä ja Kuolleen jumalan palvelija erittäin hyvä, ja on vain lukijasta itsestään kiinni, miten syvällisiin pohdintoihin hän antaa johdattaa itsensä. Koston merkki sisältää kiinnostavia katkelmia, jotka valottavat fantasiamaailman ja sen henkilöiden kehittymistä. Taivaan suuri susi jatkaa vaikuttavalla tavalla edelliseen albumiin sisältyvää kolmen hallitsijan tarinaa.

Hiltusen sarjakuvakerronta miellyttää minua kovasti. Lajityyppiin kuuluvien kamppailujen ja verenvuodatuksen määrä toki on suuri, mutta ihmiset ovat hyvin kuvattuja persoonallisuuksia, ja tarinoissa pohditaan myös elämän peruskysymyksiä. Tulkintamahdollisuuksia lisää, että kaiken takana on fantasiamaailma, joka esittelee erilaisia ihmisyhteisöjä ja toimintamalleja. Hiltunen samanaikaisesti sekä hyödyntää lajityypin piirteitä että rikkoo niitä. Hyvät eivät ole kokonaan hyviä, pahat eivät ole kokonaan pahoja, ja veriset yhteenotot kultaa lopulta sama haikea lämpö, jonka jo Homeroksen Ilias loi sankareiden ylle.

Praedor-maailman uusin tulokas on tänä vuonna ilmestynyt Jaakko Alamikkulan romaani Koston kukkulat, kustantaja on Vaskikirjat.

Koston kukkulat on Kirotun maan ritarin ja Käärmetanssijan tavoin täysin itsenäistä kirjallisuutta, jonka voi lukea myös Praedor-maailmaa tuntematta. Se on rakenteeltaan ehjä, hyvin kirjoitettu kirja, mutta sen suurimmat ansiot ovat sen kyvyssä luodata ihmisyhteisöjen toimintaa ja yksilön tilannetta asetelmassa, jossa on jyrkkiä ennakkoluuloja ja vihaa. Vaikka teos on väljästi luokiteltavissa miekka ja magia -genreen, magiaa siinä ei esiinny juuri lainkaan, mitä nyt velhojen olemassaolo mainitaan. Taistelukuvaukset sen sijaan ovat perusteellisia ja huolellisesti rakennettuja. Lajityypin ominaispiirteet eivät kuitenkaan himmennä hyvää ihmiskuvausta ja oivaltavaa yhteisöjen toiminnan analyysia. Lajityypistä poiketen kukaan ei lopulta ole kovin sankarillinen, jokaisessa on rosoja ja puutteita. Loppu ei myöskään ole onnellinen, vaan osoittaa traagisuudessaan, miten kostonhalu ja siitä lähtevä koston kierre lopulta tuhoaa kaiken. Mutta vaikka hyvyys näyttää peittyvän pahuuden alle, se näkyy kuitenkin yksittäisten ihmisten yksittäisissä valinnoissa, eikä tunnelma ole toivoton, vaan ymmärtävä ja lempeän surumielinen.

Praedor-maailmaan kuuluu myös fantasiaroolipeli. Koska en ole itse koskaan pelannut roolipeliä, en osaa esitellä sitä, mutta minusta kokonaisuus vaikuttaa todella viehättävältä: pelaamalla voi syventää lukukokemusta, ja lukemalla voi syventää pelin tuottamia elämyksiä. Eikö juuri tällainen kokoonpano ole sitä, mitä pitäisi suosia, kun halutaan houkutella kirjojen lukemiseen myös pojat?

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Saara Henriksson: Linnunpaino

Linnunpaino on ilmestynyt vuonna 2012, kustantaja on Into.

Niin kuin Saara Henrikssonin esikoisteoksessa Moby Doll, myös Linnunpainossa kieli on kaunista, runollista ja soivaa. Tässä kirjassa keskitytään Moby Dollissa tärkeän musiikin sijasta tanssitaiteeseen, mutta teksti tuo sanojen avulla usein elävästi esiin rytmin ja liikeradat. Kielenkäyttäjänä Henriksson on suorastaan maagisen taitava.

Kirjan rakennetta voisi verrata kolmisäikeiseen palmikkoon. Yksi säikeistä kuvaa ammattitanssijan arkea ja unelmia, hänen yritystään toteuttaa toisen visioita, sopeutua osaksi ryhmää, ja kaipuutaan päästä tuottamaan myös jotain omaa. Toinen säie kuvaa rakkaussuhdetta, jossa läheisyyden kaipuu ja tarve etäisyyteen ja omaan aikaan etsivät tasapainoa sekä yksilön elämässä että parin keskinäisissä suhteissa. Kolmas säie tuo mukaan Siniparran tarinan, jonka kautta päähenkilö yrittää ymmärtää sekä itseään että rakkautensa kohdetta.

Moby Dollin tavoin myös Linnunpaino on pieni kirja suurista asioista. Henriksson tiivistää ilmaisuaan ja jättää lukijalle paljon pohdittavaa. Mikään ei ole yksinkertaista eikä myöskään ehdotonta. "On mahdollista lähteä ja tulla takaisin."

maanantai 20. helmikuuta 2017

Markus Ahonen: Meduusa, Palava sydän, Jäljet, Sydämenmurskajaiset

Markus Ahosen Isaksson-dekkarisarjan aloittaneen Meduusan julkaisi ensimmäisen kerran Book Kari vuonna 2006. Sarjan toisen osan, Palava sydän, julkaisi Myllylahti vuonna 2008. Kolmas osa, Jäljet, ilmestyi ensin vuonna 2014 e-kirjana Smashwordsilta. Nämä kaikki olen kuitenkin lukenut WSOY:n vuonna 2016 julkaisemina uudistettuina painoksina. Neljäs osa, Sydämenmurskajaiset, on WSOY:n vuonna 2016 julkaisema.

Markus Ahosen Isaksson-sarja kannattaa lukea järjestyksessä, sillä sarjan läpi kulkee kehitysjuonteita, jotka sillä tavalla hahmottuvat parhaiten.

Meduusa on taitavasti rakennettu, jännittävä ja loppuratkaisultaan yllätyksellinen dekkari. Sen suurin viehätys on kuitenkin rikosylikonstaapeli Markku Isakssonin persoonassa ja siinä humaanissa myötätunnossa, jolla hän tarkkailee sekä pikkurikollisia että vakavampiinkin rikoksiin ajautuneita ihmisiä.

Palava sydän on jäntevä ja jännittävä kirja, jonka taitavasti rakennettuun juoneen kietoutuu monia ihmiskohtaloita, ja se on ehkä näistä kirjoista kaikkein yhteiskuntakriittisin, vaikka oivaltavaa yhteiskuntakritiikkiä onkin niissä kaikissa. Markku Isakssonin persoonasta tulee yhä selvemmin esiin halu ymmärtää ja auttaa kaikkia, myös rikoksiin sortuneita.

Jäljet sisältää edeltäjiensä hyvät puolet, mutta sen nostaa uudelle tasolle aikaisempaa syvällisempi murhiin syyllistyneen ihmisen psyyken kuvaus. Isakssonin henkilökuvaan tulee entistä enemmän lämpöä, ja sekä hänen työyhteisönsä ihmissuhteita että hänen parisuhdettaan kuvataan hyvin kauniisti.

Sydämenmurskajaiset on sarjan tähän asti ehdottomasti paras kirja. Siinä kuljetetaan hyvin monimutkainen ja monitasoinen juoni loogiseen päätepisteeseen, psykologisesti uskottavien henkilökuvien taustana on eloisasti kuvattu yhteiskunta, ja kaiken ylle kehittyy lopulta lohdullinen tunne, että rakkaus voittaa vihan.